torstai 21. maaliskuuta 2013

Viimeinen viikko

Maanantai Rishikeshissa sujui aika samoissa merkeissa kun viikonloppukin siella. Paivalla otin rennosti, lueskelin kirjaa hotellin puutarhassa ja menin kavelylle. Lounas meni taas pitkan kaavan mukaan, kun odotusaikoineen tuli taas vietettya ravintolassa pari tuntia. Mutta mikas siina auringonpaisteesta ja nakymasta Gangalle nauttiessa, kirja tietty matkassa mukana... Illalla menin viela Ganga aartiin, kuten kaikkina muinakin iltoina Rishikeshissa ja totesin, etta kannattikin menna joka ilta, koska se on joka ilta vahan erilainen... Ja sen jalkeen takaisin hotellille katselemaan hindielokuvaa... :)

Tiistaina oli aika matkustaa taas takaisin Delhiin. Ikavaa vaan, kun edessa oli 7 tunnin bussimatka ja ensimmaiseksi aamulla nain uutisista Maharastrassa sattuneesta bussionnettomuudesta. :(

Oma bussimatkani onneksi sujui hyvin. Lounastauolla minua jopa kosittiin (se nyt on vahintaankin tulkinnanvaraista, oliko se sitten hyva vai huono asia...) valitettavasti jouduin kieltaytymaan kosinnasta. Perusteluksi sanoin, etta hei haloo, tapasimme vasta viisi minuuttia sitten, mutta poitsu oli sita mielta, etta ei silla ole valia. No, kuulemma hanen oli kaytettava tilaisuus hyvaksi, kun tiesi, ettemme sen jalkeen enaa tapaa. Ja siinahan han oli varmasti oikeassa...

Saavuin Delhiin alkuillasta, mutta eipa siina enaa ehtinyt mitaan suurempaa ohjelmaa jarjestamaan. Asettauduin taas tanne Delhiin ja menin illallisen jalkeen nukkumaan.

Keskiviikkona tanne Manojin luo tuli uusi vapaaehtoinen, tai oikeastaan opiskelija, joka on lahdossa Hinmalajalle tekemaan tutkimusta vaitoskirjaansa varten. Koska tama Elena kaytti keskiviikon lahinna nukkumiseen, menin mina liikenteeseen omin pain.. Koska minulla oli viela Connaught Place katsastamatta, paatin menna siella kaymaan. Lahinna sen takia, etta se nyt on jotenkin kuuluisa ja tietty, kun siella on leffateattereita. En kylla tykannyt siita paikasta. Lahes joka toinen vastaantulija tuntui haluavan minulta jotain ja yksikin tyyppi oli niin innoissaan neuvomassa minua toisaalla olevaan kauppaan, etta hankki minulle jopa riksan ennen kuin ehdin oikein reagoida, etta en nyt ole menossa tuonne... Toinen tyyppi, jolta kysyin, missa taalla on elokuvateatteri halusi myos lahettaa minut samaiseen kauppaan ja vaitti, etta leffassa ole naytoksia ennen neljaa, ei minun kannata menna edes katsomaan. Ja sitten tietty ne katukauppiaat ym. jotka halusivat myyda minulle kuka mitakin..

Paasin lopulta leffaan vahan aikaisemmin kuin se joku random vastaantulija oli vaittanyt. Menin katsomaan elokuvan Kai Po Che, joka perustuu Chetan Bhagatin kirjaan 3 Mistakes of My Life. Tykkasin kirjasta tosi paljon, elokuvasta en niinkaan. Osittain varmasti siksi, etta talla kertaa en ymmartanyt sanakaan tuosta elokuvasta, kun siina ei ollut tekstityksia. Viimeksi siis reilu kuukausi sitten kavin leffassa katsomassa hindileffan ilman teksteja, eika silloin ollut mitaan ongelmia ymmartaa. Tosiaankin, pystyin seuraamaan tarinaa edes jonkin verran vaan siksi, etta kirja on viela niin tuoreessa muistissa. Toisaalta en tykannyt siitakaan, etta tuon elokuvan lopussa tapettiin ihan eri tyypit kun kirjassa, mm. eri paahenkilo.. Mennessani leffaan, minulta oli otettu kamera pois, koska taalla ei saa menna kameran kanssa elokuvateatteriin. Minulle annettiin sellainen latka, jota vastaan saisin kamerani takaisin sitten leffan loputtua. No, minahan tietty muistin kameran siina vaiheessa kun polkupyorariksa oli juuri kaartamassa tuohon naapurissa olevan Gandhimuseon kulmalle... Eipa siina sitten muuta, kun hypata seuraavan riksan kyytiin ja takaisin Connaught Placelle ja epatoivoinen etsiminen, missa se leffateatteri nyt olikaan. Loysin sen lopulta ja hyppasin taas riksaan, talla kertaa autoriksaan, ja palasin taas kotiin, nyt jo pimealla...

Ja tuo eilinen riksoilla matkustaminen oli oiva esimerkki siita, miten se matkan hinta maaraytyy. Manoj oli sanonut, etta 20 rupiaa oisi ihan kaypa maksu. Tiesin toki, etta eipa se gorilta (valkonaamalta) tule onnistumaan... Mutta sinne mennessani, eihan minulla ollut mitaan kiiretta eika hataa, niin sain neuvoteltua hinnan kolmeen kymppiin. Paluumatkalla olin jo aika halukas paasemaan perille viela valoisaan aikaan, joten en ollut ihan yhta karsivallinen hinnasta neuvottelija ja paadyin maksamaan neljakymppia. Siina vaiheessa kun olin palaamassa hakemaan kameraani, minulla oli oikeasti kiire, joten maksoin sinne menosta viisikymppia. Kun tulin sielta takaisin, oli jo pimeaa. Siina vaiheessa otin autoriksan ja sovin, etta maksan kaksi kymppia yli sen, mita mittari nayttaa. Paadyin maksamaan 55 rupiaa...

Tanaan Elena oli sitten taysissa voimissa, joten pystyimme lahtemaan yhdessa seikkailemaan. Kavimme aamulla Gandhimuseossa, jossa mina olin toki jo kaynyt, mutta nyt sain katsottua sen loppupuolenkin nayttelysta. Sen jalkeen kavimme Gandhin tuhkauspaikalla, mutta teimme ihan vaan pikavisiitin talla kertaa. Sielta lahdimme Delhi Haatiin, joka on siis ostosalue, jossa myydaan vaatteita ja kasitoita eri puolilta Intiaa. Mina tein parit viime hetken ostokset ja kavimme lounaalla Vandana Shivan jarjeston yllapitamassa orgaanisessa kahvilassa.

Soitin lounasaikaan yhdelle opettajalle Karnatakaan ja juttelin samalla myos toisen opettajan kanssa siella. Tuo puhelu sai minut vihdoin ymmartamaan, miksi jotkut intialaiset oikeasti tuntuvat huutavan puhelimeen. Ehka he puhuvat kaukopuheluita. Lahinna tuli mieleen, kuin olisin jossain huonossa sketsissa, jossa molemmat osapuolet puhuvat ihan omia juttujaan eika kumpikaan kuule mitaan toinen sanoo. Tai ehka se johtuu vaan siita, etta tama intialainen liikenne on vihdoin tehnyt minusta kuuron.

Delhi haatin ulkopuolella otimme hennakuvioinnit kasiimme, nyt meilla on molemmilla hienosti koristellut kadet. :) Sen jalkeen suuntasimme matkamme India Gatelle, joka kyllakin suljettiin siina vaiheessa, kun saavuimme paikalle puoli neljan aikaan. En ihan ymmarra miksi ulkona puistossa oleva monumentti suljetaan aikasisin iltapaivalla... Kun kerroimme siita Manojille, han epaili, etta lahistolla saatta olla jotain mielenosoituksia tai muuta...

Seuraavaksi suuntasimme matkamme Khan marketiin, koska mina halusin viela paasta shoppailemaan DVD:ita, olin nimittain unohtanut Mumbaista ostaa Ra.Onen. josta minun piti ostaa jo uusi kopio, koska Eros international.... Kiertelimme siella myos kirjakaupoissa ja kavimme kahvilassa. Elena yritti myos hankkia simkortin, mutta huonolla menestyksella, kun ei hanella ollut passia ja viisumia mukana...

Paluumatka Khan Marketilta oli taas esimerkki siita, millaisia kuspaita intialaiset riksakuskit voivat olla. Ensimmainen kuski vei meidat ihan vaaraan paikkaan ja sitten rupesi yhtakkia kiristamaan kolminkertaista hintaa. Onneksi siina oli bussipysakki vieressa, joten jaimme sitten sinne. Kun ei oikeita busseja alkanut kuulua, otimme sitten kuitenkin lopulta taas riksan ja maksoimme kaksi kertaa sen, mita mittari naytti, mika oli aika paljon...

Ja siis NYYH!!!!!! Huomenna on viimeinen paivani Intiassa ja sitten joudun palaamaan Suomen ankeuteen. Olen kylla tietoinen siita, millainen saatila siella odottaa. En TODELLAKAAN haluaisi tulla takaisin. Ehka muutan sinne Karnatakaan...

sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Mita tehdaan Himalajan syrjakylilla sahkokatkoksen sattuessa...

Tiistaiaamuna vihdoin suuntasimme matkan kohti Himalajaa. Tarkemmin sanottuna pikkuista Sablia parin tunnin ajomatkan paassa Rishikeshista. Siella on jarjeston Himcon (Himalaya Consortium for Himalaya Conservation), joka puolestaan on yhteistyokumppani Himala Seva Sangh:lle, jossa Manoj tyoskentelee ja jonka toimiston ylakerrassa olen majoittunut Delhissa ollessani.

Paikka oli todella rauhallinen Delhin ja muiden suurkaupunkien hektisyyden jalkeen.. Itse asiassa, tuo on aika lievasti ilmaistu... Taloja siella oli siroteltu sinne tanne pieneen laaksoon ja lahin pikkukaupunki oli n. vartin moottoripyoramatkan paassa. Autoja kulki ohi aika harvakseltaan, mika vasta olikin luksusta, eika paikka sita paitsi ollut suoraan tien varressa vaan parin sadan metrin polun paassa. Janna juttu tuolla vuoristossa on se, etta kun ollaan tuollaisessa pienessa laaksossa, kaikki aanet rinteilta kuuluvat kuin tulisivat ihan vieresta.. Mutta silti siella oli todella hiljaista ja rauhallista.

Siina vaan kavi niin, etta tarkoituksemme oli vierailla jarjeston projekteissa lahialueella, mutta se ei loppujen lopuksi onnistunutkaan. Saavuimme perille sen verran myohaan iltapaivalla, etta silloin ei enaa kannattanut hirveasti mitaan erikoista ohjelmaa ruveta jarjestamaan, koska takaisin pitaisi joka tapauksessa olla ennen pimean tuloa. Sita paitsi takana oli ensin reilun 7 tunnin bussimatka ja sitten parin tunnin automatka, eli olimme aika poikki.

Seuraavana paivana Manojilla ja isannallamme Rakeshilla oli toita, heidan piti kirjoitella jotain raportteja, joten emme paasseet kaymaan missaan kylissa. Mina vaan nautin rauhasta ja tutustuin joihinkin heidan projekteihinsa kirjallisessa muodossa. Suoraan sanottuna nautin olostani. Tarkoituksemme oli menna seuraavana paivana johonkin projektiin. Mutta... saiden jumalat paattivat toisin. Aamulla huomasi heti, etta lampotila on laskenut ja taivaalla oli tummia pilvia. Se tietysti tarkoitti, etta sadetta on luvassa. Ja aamupaivalla satoikin vahan... Mutta kunnon sateet ja ukkosmyrsky alkoi iltapaivalla. Siina vaiheessa oli selvaa, etta sielta ei muuten lahdeta mihinkaan. Vuoristopoluilla kulkeminen kovalla sateella on nimittain aika vaarallista. Illalla sitten tuli viela sahkokatko. Olimme kirjaimellisesti aika keskella ei mitaan ja sahkokatkon sattuessa ei muuten ollut oikeastaan muuta tekemista kuin menna nukkumaan n. puoli yhdeksalta illalla... No, ottaen huomioon, etta en ole varma olenko Intiaan tultuani nukkunut yhtakaan yota illasta aamuun heraamatta x kertaa yon aikana (joko meteliin, kylmaan, kuumaan tai sitten muuten vaan..) niin eipa minulla ollut asiasta juurikaan valittamista. Perjantaina pitikin sitten lahtea Sablista, koska Manojin piti palata viikonlopuksi Delhiin ja Rakesh lahti kaymaan perheensa luona. Olisi sinne paikkaan voinut jaada toinen tai molemmat sinne auttamaan tulleet Om Prakash tai Rama ja olisin voinut jaada sinne heidan kanssaan, mutta siina vaiheessa totesin, etta ehka tulen Rishikeshiin, koska ei minulla olisi siella Sablissa ollut mitaan erityista tekemista.

Uttarkhandin osavaltio, jossa nama paikat ovat, on raja-aluetta ja siksi kaikkien taalla liikkuvien ulkomaalaisten on rekisteroidyttava majapaikkansa kautta. Keskiviikkona menin Sablista lahimpaan pikkukaupunkiin Chambaan jattamaan rekisteroitymislomakkeen. Samalla tein pienen kavelyretken kaupungin/kylan lapi. Siella eras nuori nainen/tytto pyysi minua tulemaan kaymaan pikkukaupassaan. Han ei yrittanyt myyda minulle mitaan, pain vastoin han antoi minulle pienen korun lahjaksi ja tarjosi teeta. Han oli vaan niin onnellinen siita, etta tulin kaymaan hanen pienessa kaupassaan. Istuin siella jonkin aikaa juttelemassa. Vahitellen tyton nuoria sisaruksia alkoi keraantya siihen ymparille.. Ja nuori poika oli kovasti innoissaan paastessaan harjoittelemaan englannin puhumista..

Ruoka tuolla Sablissa oli hyvinkin yksinkertaista, mutta superherkullista. Tai siis, ei mitaan kulinaristisia huippukokemuksia, mutta ehka yhdistelma raitis ilma, vahan viileaa (molemmat pitkasta aikaa) yhdistettyna tuoreisiin raaka-aineisiin ja lampimiin roteihin, oli aivan liian vastustamaton.. Olisin voinut muuten vaan syoda siella paivat pitkat...

Perjantaina siis tulin tanne Rishikeshiin, jossa on sitten taas ihan erilainen tunnelma. Vaikka tama on aika pieni kaupunki liikenne taalla on hermoja raastava. Tai siis ehka osittain juuri siksi, etta paikka on niin pieni. Taalla on kapeat tiet ja autoilijat ja ERITYISESTI kaksipyoraisilla matkustavat ovat niin rakastuneita toottailyyn. Tamakin nettikahvila kun on avoinna pienelle kadulle tayttyy jatkuvasti korvia sarkevasta skoottereiden toottailysta. Todella kamalaa. En muuten voi kasittaa, miten intialaiset eivat ole kuuroja kaikki viimeistaan aikuisuuden saavuttaessaan. Taalla on koko ajan kaikkialla niin kamala meteli (paitsi siis Sablissa)...

Mutta siis, valittaminen seis! Oikeasti tama on ihan kiva paikka, varsinkin kun valitsee majapaikkansa viisaasti. Majoitun Uttarkhandin osavaltion omistamassa paikassa, joka on kivasti syrjassa liikenteelta.. Ei se toki tarkoita sita, etta se olisi hiljainen tai rauhallinen. Koska siella on ihmisia. Intiassa KAIKKI heraavat joka ikinen aamu viimeistaan klo 6, ja edes sunnuntai aamuna ei kukaan mieti kahta kertaa saako heti siihen aikaa alkaa huutamaan. Kuten totesin taas kerran tana aamuna kovasti kiroillen..

Ah, minunhan piti lopettaa valittaminen. Tuo ulkoa tuleva melu vaan talla hetkella kay niin hermoille... Mutta siis, oikeasti suosittelen Rishikeshia jokaiselle Intian matkaajalle. Taalla Ganges laskeutuu Himalajalta. Ja joka ilta on Gangesin varrella olevassa ashramissa Ganga Aarti. Sita ei oikein voi kuvailla sanoin, koska tarkeinta siina on tunnelma, joka siella vallitsee. Joka ilta ennen auringonlaskua iso joukko ihmisia, paikallisia ja turisteja kokoontuu Parmarth Niketan Ahsramiin Gangesin varrella. Ja koska kuten sanottu, sanat eivat oikein kelpaa sen kuvaamiseen, tassapa pieni videopatka youtubessa, joka on siella kuvattu. (HUOM! en ole varma videon laadusta, koska en pysty sita taalla tarkastamaan...)
http://www.youtube.com/watch?v=YxcBo3AqBJM

Muutoin olen ottanut erittain iisisti taalla Rishikeshissa. Kierrellyt kaupunkia, shoppaillut, katsonut hindileffoja ja hindimusiikkivideoita telkusta hotellihuoneessani... :D

perjantai 15. maaliskuuta 2013

Old and New Delhi

Viime paivat ovat taas kuluneet taalla Delhissa. Saavuin siis perjantai-aamuna ja tanaan on talla eraa viimeinen paiva taalla. Huomenna olisi tarkoitus vihdoinkin suunnata Himalajan suuntaan..

Perjantaina menin kaymaan paikassa, jossa Mahatma Gandhi tuhkattiin. (Paikka on tuossa kadun toisella puolella, mutta nyt vasta paasin sinne asti). Paikassa (Samadhi of Mahatma Gandhi) oli ihan oma tunnelmansa. Paikka, missa tuhkaus tapahtui on kahden puiston ymparoima. Sisempi puisto on taysin Gandhille omistettu, hanen sanojaan on ymparoivassa muurissa hindiksi ja muilla kielillla. Ja sinne mennessa piti intialaiseen tapaan riisua kengat, vaikkaoltiinkiin siis taysin ulkotiloissa. Keskella oli tuhkauspaikka, jossa paloi liekki ja siina oli kukkia. Ja ihmisia tuli koko ajan rukoilemaan ja osoittamaan kunnioitusta. Puistossa oli myos joku ryhma laulamassa hymneja. Luulen, etta se lienee joku vakiporukka, koska he olivat ainoita, jotka saivat istua nurmikolla. Jos joku muu yritti, vartijat puuttuivat siihen heti. Tata puistoa ymparoi viela toinen puisto, joka oli sitten paljon perinteisempi tavallinen puisto. Siella istuskelin jonkun aikaa kirjan kanssa...

Illalla paasin viela ruokaostoksille Manojin seuraksi, ihan tahan lahelle.. Mutta sekin oli omanlaisensa seikkailu. Tai siis, ei siella tapahtunut mitaan erikoista... Mutta se oli taas yksi niita kertoja, jolloin mietin, etta tassa taas yksi paikka, johon en ikina olisi omin pain pelkalla turistimatkalla eksynyt. Alue oli aikanaan rakennettu Intian jaon aikaan paakaupunkiin paenneille muslimeille. Mitaan erityista ei siina paikassa ollut, mutta siella oli ihania pienia kujia ja mukavasti elamaa kadulla...

Ok, nyt jatkan tata juttua kolmen paivan jalkeen, kun tuolloin nettiyhteys katkesi ja sitten olen ollut reissussa vuoristossa, jossa vasta nyt paasin netin aareen...

Niin, viikonloppuna Delhissa oli kaymassa eras suomalainen ex-KVTlainen ja SCIlainen Helka, tyomatkalla... Han oli onneksi saanut yhteyden Manojiin ja vietimme viikonlopun hanen kanssaan... Lauantaina kavimme ensin kuuluisalla Chandni Chowkilla Vanhassa Delhissa. SIINA muuten oli ruuhkainen paikka! Siis se oli oikeasti ihan kamalaa. Siella oli niin jarjettomat maarat ihmisia ja riksoja ja ties mita, etta liikkuminen oli erittain hankalaa ja kolmen porukalla kun yritti viela pitaa joten kuten silmalla, etta missas kaverit pyorii... HUHHUH! Mutta, onhan se kuuluisa paikka, eli pitihan se kokea. Jonkun aikaa siella kaveltyamme hyppasimme sellaisen riksan kyytiin, joka toimii jollain ihme akulla. Se on taysin aaneton ja ei hirveasti tainnut tulla paastojakaan... Silla liikkuminen siina ruuhkassa oli kylla myos aika hidasta, mutta siina pystyi paremmin nauttia nakymista... jotka siis olivat ruuhka ja kadun varrella olevat kaupat...

Sielta lahdimme metrolla toisenlaiselle torille, Delhi haat:iin. Sinne oli sisaanpaasymaksu, joten se ei ollut laheskaan yhta ruuhkainen. Siella myydaan kasitoita kaikkialta Intiasta. Sina iltana siella oli lisaksi Sikkim festivaali, jonka yhteydessa siella oli tanssiesityksia Sikkimista. Se oli ihan hauskaa. Sitten viela istuskelimme eraan jarjeston yllapitamassa orgaanisessa kahvilassa juurikin siis siella Delhi haatissa. Se oli oikein mukavaa.

Sunnuntaina ohjelmassa oli SCI Intian kokous, johon minakin osallistuin. Se oli.... no, oli ihan kiva tavata taas ihmisia, joita olen reissun aikana tavannut.. Sen jalkeen lahdimme Helkan ja Manojin kanssa kaymaan Hauz-Khasissa, jossa mina kavin jo ihan ekana iltanani Intiassa... Sen jalkeen kavimme syomassa ja siinahan sita sopivasti ideoitiin uusia projekteja SCI Intialle... Siis Helkalla oli hyva idea, jota minun pitaisi ryhtya nyt markkinoimaan. Toivottavasti siita tulee jotain...

Maanantaina olin niin poikki, etta vietin paivani katsoen televisiosta Bollywood musavideoita koko iltapaivan...

Tiistaiaamuna aikaisin lahdimme kohti Himalajaa, jossa tatakin kirjoittelen. Mutta siita kerron lisaa seuraavassa kirjoituksessani, koska nyt pitaa lahtea syomaan...

perjantai 8. maaliskuuta 2013

Paluu Delhiin

Nyt olen taas Delhissa, palasin tanne tana aamuna  35 tunnin junamatkan jalkeen (sen piti kestaa 33 tuntia, mutta juna saapui perille pari tuntia myohassa).

Chennai oli oikein kuuma ja hikinen seka erittainen itikkainen kaupunki. Oli siina kuitenkin oma viehatyksensa. Minulla oli taysi ohjelma paalla koko viikon, jonka siella vietin. Parista ekasta paivasta kerroinkin jo viime viestissani.. Sunnuntaina oli vuorossa Vedenthangal projektissa kaynti. Kyseessa on jarjesto, joka pyorittaa erilaista toimintaa Chennain lahistolla maaseudulla. Paikka jossa kavimme, on yksi kylista, jossa he pyorittavat laksykerhoa ja lasten paivakoti toimintaa. Valitettavasti siella oli juuri jotain draamaa paalla ja paiva meni lahinna tamilin kielista erittain kovaaanista keskustelua kuunnellessa. N. meikalaisen olohuoneen kokoiseen tilaan oli pakkautunut n. 35 ihmista ja heista n. puolien oli omasta mielestaan oltava koko ajan aanessa samanaikaisesti. Tiesin kylla suurin piirtein mista oli kyse, koska minulle tulkattiin asiaa sen verran, mutta kylla se meni minulle yli sietokykyni ja paatin poistua paikalta ulos nauttimaan auringosta ja lammosta. Toki loppujen lopuksi asiat saatiin sovittua... Mutta olisi ollut kiva nahda ehka vahan toimivampi kuvio jarjeston toiminnasta..

Sunnuntai-iltana kun ei ollut muuta ohjelmaa, lahdin kaymaan kauppakeskuksessa Chennaissa. Kauppakeskukset ovat kylla ihan samanlaisia kaikkialla, enka pida niista Intiassa sen enempaa kuin Suomessakaan. Tuolla oli kylla isona plussana se, etta heti kun olin astunut ovesta sisaan (turvatarkastusten lapi, kuten aina kauppakeskukseen mentaessa taalla pain) oli vastassa iso Shahrukhin kuva (Tag Heuer mainos), joka paitsi toi hymyn huulille, auttoi myos suunnistamisessa siina vaiheessa kun halusin paasta pois.. Silloin muistin, etta ei muuta kun etsimaan sita isoa Shahrukhin kuvaa.. :D

Maanantaina taas palasin ICWOn kuvioihin. Menimme vierailemaan sairaalassa, jossa on tarjolla neuvontaa hiv-testien teon yhteydessa. Potilaille annetaan neuvontaa ennen kokeita, samoin kuin jos tulokset ovat positiiviset, he saavat neuvontaa siita, mita sitten seuraa. Kyseessa oli valtion sairaala... En tieda miksi paikka naytti kovin tyhjalta... Intialaisista valtion sairaaloista kuulee kaikenlaista juttua, mutta ainakin tuolla henkilokunta vaikutti oikein patevalta ja asiansa tuntevilta. Iltapaiva kului ICWOn jossain sivutoimistossa, jossa mina ja Surya (paikallinen opiskelija) vietimme iltapaivan vaan istuen, kun tyontekijat tayttivat jotain papereita. Se oli aarimmaisen tylsaa. Onneksi saimme sitten materiaalia luettavaksi, mika oli itse asiassa oikein mielenkiintoista.

Sielta lahdimme sitten bussilla kotia kohti ja piti todeta, etta vaikka intialainen liikenne on jokseenkin kaaottista ja kamalaa, inhoan sita erityisesti silloin jos joudun ylittamaan tieta, niin on siina kylla oma viehatyksensa. Siis nimenomaan siksi, etten oikeasti asu taalla ja joudu esim. kulkemaan joka paiva toihin moisessa kaaoksessa... Suomessa meilla on niin jarjeton maara liikennesaantoja. Kuka ne muka pystyy kaikki muistamaan? Taalla on olemassa vain yksi saanto ja KAIKKI noudattavat sita. Se kuuluu: jos minun kulkuneuvoni on isompi kuin sinun ja mahdollisen kolarin sattuessa se murskaa sinun kulkuneuvosi, niin SINA vaistat. Jos tilanne on toisin pain, mina vaistan. Ok, onhan siina se valtaisa harmaa alue, johon mahtuvat kaikki ne tilanteet, jossa kulkuneuvomme ovat suurin piirtein saman kokoiset... Siita se kaaos.. Toisaalta, Suomessa liikenne on niin tylsaa. Siella on autoja, joissa on aina yksi ihminen kyydissa. Ja lisaa autoja, joissa yksi ihminen kyydissa. Silloin talloin auto, jossa on pari ihmista, sitten taas autoja, joissa on yksi ihminen kyydissa. Siella taalla jokunen bussi ja mopo valissa. Mutta intialaisessa liikenteessa, siella on koko maailman kirjo. Siella menevat autot, mopot, skotterit, riksat, bussit, lehmat, kulkukoirat ja jalankulkijat kaikki iloisessa sekamelskassa. Siina on kylla oma viehatyksensa. Mutta kuten sanottu, vain koska en oikeasti joudu elamaan taalla... Ja siis se tien ylitys... Matkani ICWOn toimistoon oli varmaan max puoli kilsaa, mutta jouduin ylittamaan kaksi isompaa tieta siina matkan varrella, siksipa siihen sai valilla aikaa kulumaan aikamoisen maaran... Myos se jatkuva tuuttailu ja saasteet ovat oikeasti oikein ikavia asioita.

Tiistai minulla oli vapaapaiva jarjestojutuista. Vuokrasin riksan paivaksi ja menin kaymaan Mylaporen temppelissa ja Marina beachilla. Lisaksi kavin viela Government museumissa.

Keskiviikko oli viimeinen paivani Chennaissa ja silloin osallistuin naisten konferenssiin, alueen (Tamil Nadun osavaltion) naisjohtajien konferenssiin, joka oli kyllakin yhta puhetta lukuunottamatta taas kokonaan tamilin kielinen, mika vahan vaikutti kykyyni seurata puheita... Mutta siihen osallistuvat naiset olivat kovasti innoissaan siita, etta siella oli mukana myos ulkomaalaisia (minun lisakseni kaksi kanadalaista opiskelijaa) ja he halusivat tulla kuvatuksi kanssani, en pysynyt laskuissa mukana, kuinka monessa valokuvassa poseerasin.. Samoin he halusivat katella ja tervehtia minua. Se oli itse asiassa aika herttaista.. Siella oli muutenkin todella upea tunnelma, vaikken puheista mitaan ymmartanytkaan... Ja intialaisen vieraanvaraisuuden mukaan, naiset varmistivat, etta siina vaiheessa kun kaikki tonivat kaikkia paastakseen lounaalle, he varmistivat, etta mina paasen joukon ohi ilman suurempaa epamukavuutta.. Se muuten auttoi suuresti, olisin muuten ehka jattanyt lounaan valiin, silla se toniminen oli aika rankanpuoleista. Lounas tarjottiin vasta aika myohaisessa vaiheessa iltapaivalla..

Keskiviikoiltana hyppasin sitten junaan kohti Delhia, ja todellakin tanaan (perjantaina) aamulla yhdeksan aikaan olin perilla Delhissa. Tayden viikon ohjelman jalkeen oli itse asiassa ihan kiva viettaa kokonainen paiva (ja kaksi yota) junassa ja vaan relata, torkkua vahan ja lukea... Nyt vietan viikonlopun taalla Delhissa (sunnuntaina on yksi SCI kokous, johon ajattelin osallistua) ja alkuviikosta suuntamme vihdoin Manojin kanssa kohti Himalajaa...

lauantai 2. maaliskuuta 2013

Chennai Express!

Kuten facebook kaverini ehka jo nakivat hehkutukseni aiheesta, matkustin tanne Chennaihin Bangaloresta junalla, joka oli nimeltaan Chennai Express! Se mika monelta saattoi menna ohi on, mika siina on niin kovin erityista... No tietty se, etta Shahrukhin seuraava elokuva on nimeltaan Chennai Express... Jeeee! No joo, siis noin puolet matkasta, eli ensimmaiset reilu kolme tuntia jaksoin olla tosi innoissani asiasta, sen jalkeen alkoi sen verran puuduttaa, etta intotaso vahan laski. Mutta oli se silti keskivertoa hauskempi junamatka ihan vaan Shahrukhin ansiosta. :)

Saavuttuani Chennaihin, soitin eraalle SCI vapaaehtoiselle, Raville, joka kertoi, etta riksamatkan majapaikkaani pitaisi maksaa sellaiset 150 rupiaa. Ensimmainen kuski pyysi kuitenkin 650 rupiaa, kovan tinkimisen jalkeen han suostui alentamaan sen neljaan sataan, mutta siita ei enaa alentanut. No ei sitten muuta kun keraamaan kimpsut ja kampsut, joita on muuten talla etelan kierroksella kertynyt jokseenkin... Seuraava riksakuski tarjosi vieda kahdella sadalla, mihin jo suostuin (se 50 rupian ero on euroissa huimat 75 senttia). Mutta kun olin ladannut tavarani kyytiin, oli hinta ehtinyt nousta jo 250 rupiaan... No, siina vaiheessa en enaa jaksanut alkaa tapella (minka kuski oli varmaan arvannutkin) ja suostuin lopulta maksamaan sen 250... Tanaan kavin uudestaan juna-asemalla ostamassa lipun ensi viikolle Delhiin.. Taalta molempiin suuntiin mennessani kuski pyysi 300, menomatkalla maksoin lopulta 230 ja tulomatkalla 250. Kaiken lisaksi paluumatkalla kuski rupesi viela perilla riitelemaan, etta haluaa sittenkin 300, mika oli ongelma, koska minulla ei ollut sita viittakymppia, vaan minun piti antaa hanelle 300 ja pyytaa vaihtorahat. Kylla han sitten pyysi jotakuta vaihtamaan ne rahat, koska mina uhkasin muuten antaa vaan 200. Mutta siis, tuo kuulostaa silta, etta mina olisin kovakin tappelemaan pikkupennosista (oikeasti olen tosi surkea neuvottelemaan hyvaa hintaa mistaan...) mutta kuulemma Chennain riksakuskit ovat pahinta laatua Intiassa. Ja paikallisetkin saavat oikeasti pitaa puoliaan heidan kanssaan...

Majoitun taallakin taas SCI aktiivien luona, Sri Janardhan on ollut SCI aktiivi jo kunniotettavat 45 vuotta. Majoitun hanen ja hanen vaimonsa seka heidan poikansa, taman vaimon ja lasten luona. Itse asiassa ensimmainen extended family talla reissulla...

Ohjelmaa taalla Chennaissa on ollut ihan kiitettavasti. Torstaina, eli ekana kokonaisena paivanani taalla, menin vierailemaan naapurustossa olevaan "Guild of Service" jarjestoon, joka tarjoaa koulutusta ja majapaikan erilailla vammaisille lapsille. Joukossa on seka fyysisesti etta henkisesti erilaisia lapsia. Aamupaivalla kiersin paikan ja kavin kuuntelemassa oppitunteja. Lapset olivat aina kaksi luokkatasoa yhdessa ryhmassa. Koulussa on luokkia esikoulusta viitosluokkaan (intialaislapsethan aloittavat koulun pari vuotta suomalaisia aiemmin). Ylimmat luokat vahan ujostelivat vierasta, mutta pienimmat esittivat kilpaa erilaisia lauluja ja muuta ohjelmaa. Lounaan jalkeen palasin taas ja fysioterapeutti pyysi minua tulemaan mukaan pitamaansa sessioon. Sinne tulivat kaikkein pienimmat lapset (n. 5 vuotiaita) ja mina heittelin heidan kanssa palloa ja yritettiin jotain laululeikkeja. Molempia oikeasti aika huonolla menestyksella. Siis lapset olivat tosi sopoja, mutta n. 10 n. viisi-vuotiasta lasta eivat muuten jaksa millaan keskittya, kun joutuivat valilla jopa odottamaan vuoroaan, ennen kuin pallo taas heitettiin heille... SCI on kuulemma jarkannyt mm. tyoleireja tuolla paikassa joskus aikanaan. Mutta ymmarsin, etta talla hetkella yhteistyota ei hirveasti ole. Toivottavasti se jatkuu taas jossain vaiheessa.

Eilen ja tanaan puolestaan olen ollut jarjestossa ICWO - Indian Community Wellfare Organisation. Jarjesto tyoskentelee mm. seksityolaisten ja seksuaalivahemmistojen parissa, ja tekee mm. HIV ehkaisytyota. Jarjesto tuntuu olevan aika iso ja heilla on todella monta projektia. Kaytannossa koko eilinen aamupaiva samoin kuin tama paiva, oli vaan esitelmien kuuntelua heidan eri projekteistaan. Mutta siis, ei mitaan powerpint sulkeisia, vaan puhuimme myos ihmisten kanssa, jotka ovat alunperin olleet esim seksityolaisia ja sitten siirtyneet jarjeston tyontekijoiksi. Eilinen iltapaiva kului seminaarissa, josta en ole ihan varma mita se kasitteli, koska se oli taysin tamilin kielinen.. lol. Kaipaan jo hindin kielta, jota sentaan pystyn seuraamaan sen verran, etten aina ole ihan taydellisen pihalla. Nama etela-intialaiset kielet ovat minulle taytta hepeaa... tai siis kannadaa, malayalamia ja tamilia...

Maanantaina menen taas samaan jarjestoon. Silloin lahden "kentalle". En viela tieda mita se tulee pitamaan sisallaan. Huomenna on vuorossa eras projekti, jonka kanssa SCI on tehnyt yhteistyota vuosikymmenia...

Nyt pitaa lahtea syomaan, ettei isantaperheeni luule, etta olen kadonnut matkalla sinne juna-asemalle...

maanantai 25. helmikuuta 2013

My Favourite Hero Is.... Shahrukh Khan

No niin, se on nyt virallista. Karnataka on uusi lempparipaikkani Intiassa. Taa on siis eka kertani tassa osavaltiossa ja olen ihan taydellisen ihastunut!!

Viime kirjoituksessani kerroin vahan sen paivan ohjelmasta, kuinka olimme kierrelleet Srirangapatnassa ja Mysoressa, mutta luulen, ettei kirjoituksestani oikein paistanut lapi se, miten ihastunut niihin paikkoihin olin! Ja miten ihastuttavassa seurassa paivani vietin. Srirangapatna on monella tapaa historiallinen paikka, se oli mm. Tipu Sulttaanin vaikutusaluetta, joka jo 1700-luvulla taisteli Britteja vastaan. Ja tuolla oli jopa hyvin sailyneet monet historialliset paikat. Siella oli myos lintujensuojelualue, jossa oleilee tosi paljon muuttolintuja. Ja krokotiileja..

Perjantaina minulla olikin sitten taysin toisenlaista ohjelmaa vuorossa. Menin pienehkoon Kikherin kylaan yhdessa eraan Intian valtion nuoriso-osaston edustajan kanssa. Siella oli ohjelmassa urheilupaiva, jossa pojat pelasivat lentopalloa ja tytot heittopalloa(?) "throwball". Kyseessa oli siis alueen koulujen valinen turnaus. Ja kunnolliseen intialaiseen tapaan, pelaamaan paastiin vasta, kun oli pidetty kovasti puheita ja aploodeerattu tarkeille vieraille, joihin minakin lukeuduin. Minua jopa pyydettiin pitamaan pieni puhe nuorten urheiluharrastuksista Suomessa... Jep, sitahan minakin, etta LOL!!! Mutta kylla ma nyt pari sanaa sain aiheesta improvisoitua...

Jossain vaiheessa oli opettajien vuoro pelata. Minutkin pyydettiin mukaan. Luulen, etta meidan puoli voitti, joten en kai ihan totaalisesti onnistunut pilaamaan heidan peliaan... Seuraavaksi olikin vuorossa lounas, jota nautimme paikallisen naisten jarjeston pj:n kotona, maistoin mm. ensi kertaa ragi-palloa. Alkaa kysyko mita se oli. En tieda. Paitsi etta se on tehty paikallisesta viljasta, nimelta ragi. Ja se maistui.... hmmm... oudolle... Ja lounaan jalkeen oli vuorossa mehua samaisen jarjeston sihteerin luona. Siella sain sitten hiuksiini kukkia ja jalkkariksi banaanin ja paania. Ja siis oikeasti... Maistoin Mumbaissa sellaista "karkki"paania ja se oli oikeastaan ihan hyvaa, siina oli taytteena kookosta, kuivattuja hedelmia ja ruusunlehtia. Mutta tama paan, mita nyt maistoin... Se oli kamalaa. Ja maku oli vasta se kolmanneksi pahin asia siina. Toiseksi pahin oli se, etta suuni meni ihan tunnottomaksi kun sita pureskelin, kieli ja kitalaki... Ja pahinta oli se, etta siita jai koko loppupaivaksi inhottava tunne suuhun..

Kavimme paivan lopuksi viela vierailemassa paikallisessa temppelissa, joka oli rakennettu vuonna 1177. Se oli suljettu kun menimme sinne, mutta pappi tuli paikalle ja saatiin kaikki hindulaiset riitit nahda up close and personal. Edellisena paivana Srirangapatnan temppeleissa olin muuten ekaa kertaa talla reissulla osallistunut uskonnollisiin rituaaleihin, sen jalkeen niita onkin riittanyt, kohta lisaa siita...

Paluumatkalla Kikherista Srirangapatnaan pysahdyimme hetkeksi tien varteen ja ministerion tyypit poistuivat hetkeksi autosta ja pyysivat minua odottamaan hetken. Kohta auton ikkunaan koputeltiin ja siella oli nuori tytto, joka tarjosi minulle kookoksen mehua. Otin sen vastaan ja yritin jutella tyton ja eraan vanhemman naisen kanssa, joka tuli siihen. Mutta he eivat osanneet englantia. Kohta paikalle tuli toinen nuori tytto, joka kertoi, etta he haluaisivat minun tulevan kaymaan heidan kotonaan, jonka edessa auto seisoi. Hetken mietittyani kuinka jarkevaa se mahtaa olla, paatin, etta kaksi nuorta tyttoa ja yksi vanha nainen tuskin ovat aikeissa kidnapata minua. Sanoin, etta von tulla vaan hetkeksi, koska odotan kuskia... Se, miten iloiseksi ja onnelliseksi he tulivat siita, etta menin pariksi minuutiksi istumaan heidan pimeaan olohuoneeseensa (oli siis jo ilta ja siella oli sahkokatkos) oli todella liikuttavaa. Kuskini palasi kohta sen jalkeen, kun olin istahtanut sisalle, ja jouduin poistumaan, mutta autossa minua alkoi melkein itkettamaan. Paiva oli ollut niin taynna hienoja kohtaamisia...

Lauantai oli myos unohtumaton paiva. Silloin minulla oli aamupaivalla ohjelmassa vierailu eraaseen kouluun Srirangapatnassa (samaisen koulun yksi opettaja oli ollut oppaanani silloin torstain kierroksella). Vierailin kymppiluokan tunnilla ja kertoilin heilla vahan Suomesta ja he esittivat kysymyksia, jotka vaihtelivat Suomen vuoden ajoista siihen, kun en kerta ole naimisissa (jep, sitakin kysyttiin) niin voisinko ajatella menevani naimisiin intialaisen kanssa.... Mutta tuon interaction tuokion kohokohta oli ehdottomasti se, kun yksi poika kysyi lempinayttelijaani, tai siis intialaisittain "Who is your favourite hero" johon mina tietysti vastasin, etta Shahrukh Khan. Lasten reaktio yllatti minut taysin, he alkoivat hurrata ja aplooderata! Jolloin mina tietty kysyin, etta pidatteko tekin Shahrukh Khanista, vastaus oli yksimielisen positiivinen. Kun kerroin heille, etta eka nakemani Shahrukh leffa oli Kabhi Khushi Kabhi Gham, he halusivat, etta laulaisin jonkun Shahrukhin laulun, esim. juuri kyseisesta leffasta. Sanoin, etta laulan, jos he tulevat sitten mukaan. Ja niin lauloimme lasten kanssa yhdessa pienen patkan Suraj Hua Madham... Se oli muuten ikimuistoinen hetki!

Tunnin jalkeen jain viela koululle ja soin lounasta yhdessa opettajien kanssa. Sen jalkeen eras opettajista halusi valttamatta lahtea ostamaan minulle rannekoruja. Nyt minulla on molemmissa ranteissa yhdeksan rannekorua, jotka myyja tunki kaksin kasin kateeni, koska ne olivat oikasti liian pienia. Luulen, etta ne saa pois vaan rikkomalla...

La-iltapaivana oli sitten aika hypata bussiin ja palata Bangaloreen. Oikein suretti lahtea. Tahan mennessa Srirangapatnasta on ollut kaikkein vaikein lahtea, vaikka se ei missaan vaiheessa varsinaisesti edes kuulunut matkasuunnitelmiini... Saavuin Bangaloreen puoli yhdeksan aikaan illalla ja jouduin tulemaan aika ikavan riksakuskin kyydissa takaisin Ganeshin ja Bharatin luokse, koska he eivat olleet kotona. Matkalle kertyi hintaa 110 rupiaa (ok, 100 rupiaa on 1.5 euroa, eli ei mikaan paha) mutta annettuani kuskille 150 rupiaa, sen sijaan etta han olisi ollut tyytyvainen, han alkoi tappelemaan, etta minun pitaisi antaa viela 10 rupiaa. Rahassa se ei ole paljon, mutta kylla tuollaiset asiat arsyttavat ihan periaattestakin. Lopulta annoin rahan, koska halusin vaan paasta tyypista eroon.

Sunnuntain Ganeshilla ja Bharatilla oli ohjelmassa menna vanhalle maatilalleen ja suorittaa siella puja, eli oman maalantin jumalan rukous- ja palvontatapahtuma. Ja paikalle oli kutsuttu kaikki sukulaiset ja tuttavat ja tarjolla oli paljon ruokaa ja rukouksia. Ja taas paasin osallistumaan hindulaiseen rukoushetkeen. Nyt voisi jo sanoa, etta alan oppia, miten sellaisessa toimitaan... Siina olikin ohjelmaa koko paivaksi ja illalla palasimme kaupunkiin ja eikun melkein saman tien nukkumaan...

Tanaan kavin ostamassa junalipun seuraavaan kohteeseen. Keskiviikkona jatka matkaa Chennaihin, Tamil Nadun osavaltioon. Junamatka ei kesta kuin reilu kuusi tuntia, eli ei tarvinnut edes ostaa makuupaikkaa, mita luksusta!

Viela pari sanaa ruoasta. Karnataka on lempparipaikkani Intiassa talla hetkella, mutta ei kiitos ruoan. Siis tokihan mina tykkaan makeasta, mutta taalla halutaan laittaa sokeria ihan kaikkeen, siis myos paaruokaan! Rasittavaa. Menin muuten lauantaina vahingossa laittamaan suuhuni vihrean chilin ja se oli valtaisa virhe. Suuni oli hetkessa liekeissa. Ja minulla oli edessani teelasi, joka siis oli aitoa intialaista maitoteeta, ja vaikka toki tiedan teen olevan kuumaa, oli se seissyt siina jo hetken, joten ajattelin, etta se olisi jo vahan jaahtynyt ja siina oleva maito voisi vahan rauhoittaa liekkeja suussani. Mutta, eipa se vaan ollutkaan kunnolla jaahtynyt. Ja siita seurasi, etta sen lisaksi, etta suuni oli tulessa chilin voimasta, nyt myos poltin suuni kuumalla teella. Se oli jo niin tragikoomista, etta ei voinut kuin nauraa aaneen omalle tyhmyydelle. Yllattaen kylla, siina vaiheessa kun Asha, jonka luona olin lounaalla, naki tuskani, han ehdotti laittaa vahan sokeria riisiannokseeni (mista olin jo kertaalleen kieltaytynyt) ja se sitten rauhoittikin liekkeja. Kukapa olisi uskonut...

Saa muuten taalla on aika ihana. Siina 30 pintaan paivalla, mutta yot ovat mukavasti vahan viileampia. Ja aurinko paistaa koko ajan taydella teholla.

Etta tallaista talla kertaa. Seuraava paivitykseni tullee Chennaista...

torstai 21. helmikuuta 2013

Ticketless travel is a social evil!

Terveisia Sriragnapattnasta, Mysoren naapurista Karnatakan osavaltiosta. Tein tanne parin paivan retken Bangaloresta. En ole Mumbaista lahdettyani paassyt nettiin ja nytkin olen vain hetken huonojen yhteyksien paassa, joten tama olkoon lyhyt kirjoitus (ainakin yritan...)

23 tunnin junamatka Mumbaista Bangaloreen meni hyvin, vaikka asema, josta juna puoli yhdentoista aikaan la-iltana lahti, oli aika pelottava. Mutta tylsaa se junassa istuminen niin pitkaan oli. Ihmettelin etukateen vahan sita, etta miten matka voi kestaa niin kauan, kun vaikka Mumbaista Bangaloreen on matkaa, niin ei kai se niin pitka sentaan ole. Mutta akkia siita niin pitka tulee, kun juna pysahtelee pitkiksi ajoiksi koko ajan pitkin matkaa. Ymmarran toki, etta on hyva olla jaloittelutaukoja, jolloin matkustajat paasevat ulos junasta, mutta kylla se taukojen maara tuntui aika liioittelulta..

Saavuin lopulta perille, mutta onnistuin toki jaamaan junasta vaaralla asemalla, onneksi oltiin kuitenkin Bangaloressa, joten SCI aktiviit, joiden luona majoitun, tulivat vain vahan kauempaa hakemaan minua. Todellakin, minulta on kyselty, etta keita kaikki mainitsemani ihmiset ovat... Se, mika heilla lahes kaikilla on yhteista, ovat he SCI aktiiveja (SCI on KVT:n kansainvalinen kattojarjesto), joiden luona taalla kiertelen. Tasta ei alun perin pitanyt tulla mikaan SCI matka, mutta niin siita vaan nayttaa sellainen muodostuvan.. Bangaloressa majoitun Ganeshan ja Bharatin luona, jotka ovat molemmat SCI aktiiveja jo vuosikymmenten ajan..

Ekana paivana Bangaloressa kavin Bharatin kanssa vahan asioilla ja ostoksilla, en tehnyt juuri muuta. Seuraavana yona vahan sairastelin (ei mitaan vakavaa) joten seuraavan paivan lepailin ja tylsistyin niin, etta paa meinasi rajahtaa. Eilen (ke) sitten lahdin retkeilemaan tanne Srirangapattnaan. Tarkoitukseni oli tehda parin paivan turistimatka Mysoreen ja majoittua jossain paikallisessa hotellissa... Mutta kun kerroin taman Ganeshille, tama vain totesi, "odota hetki" ja soitti jonkun puhelun. Sen paatteeksi han kertoi jarkanneensa minulle majoituksen ja pyytanyt ystavaansa jopa jarkkaamaan minulle kunnolla ohjelmaa.. Mitapa siina muuta kun totesin, etta mmmm... kiitos! Niin minulla oli taas kaikki jarkattyna.

Paitsi junamatka... Joka on sellainen ehka kolmen tunnin matka. Minun piti tulla suoraan Srirangapattnaan... Kuulemma junat Mysoreen kulkevat 1 1/2 tunnin valein (Srirangapattna on siina matkan varrella) ja olin juuri missannut edellisen. Niinpa odottelin sen 1 1/2 tuntia seuraavaa junaa, kuunnellen kuulutuksia, joita tulee asemalla ihan solkenaan. Mukaanluettuna tuo otsikkona oleva teksti.. No, junan jota luulin odottavani piti tulla yhdelta, mutta kun ei sellaista koskaan saapunut, menin luukulta kyselemaan, ja sain kuulla, etta seuraava taalla pysahtyva juna lahtee vasta puoli viidelta. Onneksi sain vaihdettua lipun Mysoreen ja sinne lahtikin seuraava juna melkein saman tien. Saavuttuani perille, soitin Ganeshin antamaan numeroon ja sain kuulla tyypin olevan sopivasti Mysoressa. Sain kyydin majapaikkaani, joka huomiseen asti on Fort View Resort. Vasta pe-la valiseksi yoksi menen hanen kotiinsa, ja la palaan Bangaloreen. Itse asiassa on ihanaa olla valilla hotellissa, jossa on taysin omassa rauhassa.

Paitsi silta osin, etta minulle on kylla jarkatty taas taysi ohjelma. Tanaan kaytiin Srirangapattnan kaikki historialliset paikat (ja niita riittaa) ennen lounasta ja sitten lounaan jalkeen viela Mysoreen, Mysoren palatsiin. Se oli tosi hieno paikka. Sielta sitten kirjakaupan kautta tanne nettikahvilaan.

En ole taysin paassyt selville, mika isantani taalla Srirangapattnassa oikein on miehiaan, mutta joku tarkea poliitikko, asianajaja ja hotellin omistaja han on... Ja mina olen tosi VIP, kun olen hanen vieraansa. Se on oikeastaan ihan kummallista. Tanaan tuolla kierroksella minulla oli kolme seuralaista, kuski, opas ja kolmas jonka funktiosta en ole varma. Ja pariin paikkaan, johon oli oikeasti sisaanpaasymaksu, paasimme ilmaiseksi mainitsemalla kenen vieras mina olen. Se on muuten vahan outoa... Mutta, ainakin minusta pidetaan hyvaa huolta. Ja siis tuo hotelli jossa majoitun, on hanen omistamansa, joten en siitakaan maksa mitaan (paitsi jonkun rekisteroitymismaksun, joka peritaan ulkkareilta..)

Soin muuten eilen varmaan parhaan aterian, mita olen taalla syonyt, onion dosa! Se oli niin unishyvaa! Ja soin sen muuten paikassa, jossa oli autoontarjoilu(!)

Ok. Kohta taman paivan seuralaiseni tulevat hakemaan minua, joten jatkan juttua myohemmin. Taas saattaa vierahtaa jokunen paiva, koska minulla on ainakin loppuviikko niin taynna ohjelmaa, etten ehdi nettiin. Varsinkaan, kun sita ei ole ihan yhta lahella kaytossa kun tahan asti..