Viimeinen viikko

Maanantai Rishikeshissa sujui aika samoissa merkeissa kun viikonloppukin siella. Paivalla otin rennosti, lueskelin kirjaa hotellin puutarhassa ja menin kavelylle. Lounas meni taas pitkan kaavan mukaan, kun odotusaikoineen tuli taas vietettya ravintolassa pari tuntia. Mutta mikas siina auringonpaisteesta ja nakymasta Gangalle nauttiessa, kirja tietty matkassa mukana... Illalla menin viela Ganga aartiin, kuten kaikkina muinakin iltoina Rishikeshissa ja totesin, etta kannattikin menna joka ilta, koska se on joka ilta vahan erilainen... Ja sen jalkeen takaisin hotellille katselemaan hindielokuvaa... :)

Tiistaina oli aika matkustaa taas takaisin Delhiin. Ikavaa vaan, kun edessa oli 7 tunnin bussimatka ja ensimmaiseksi aamulla nain uutisista Maharastrassa sattuneesta bussionnettomuudesta. :(

Oma bussimatkani onneksi sujui hyvin. Lounastauolla minua jopa kosittiin (se nyt on vahintaankin tulkinnanvaraista, oliko se sitten hyva vai huono asia...) valitettavasti jouduin kieltaytymaan kosinnasta. Perusteluksi sanoin, etta hei haloo, tapasimme vasta viisi minuuttia sitten, mutta poitsu oli sita mielta, etta ei silla ole valia. No, kuulemma hanen oli kaytettava tilaisuus hyvaksi, kun tiesi, ettemme sen jalkeen enaa tapaa. Ja siinahan han oli varmasti oikeassa...

Saavuin Delhiin alkuillasta, mutta eipa siina enaa ehtinyt mitaan suurempaa ohjelmaa jarjestamaan. Asettauduin taas tanne Delhiin ja menin illallisen jalkeen nukkumaan.

Keskiviikkona tanne Manojin luo tuli uusi vapaaehtoinen, tai oikeastaan opiskelija, joka on lahdossa Hinmalajalle tekemaan tutkimusta vaitoskirjaansa varten. Koska tama Elena kaytti keskiviikon lahinna nukkumiseen, menin mina liikenteeseen omin pain.. Koska minulla oli viela Connaught Place katsastamatta, paatin menna siella kaymaan. Lahinna sen takia, etta se nyt on jotenkin kuuluisa ja tietty, kun siella on leffateattereita. En kylla tykannyt siita paikasta. Lahes joka toinen vastaantulija tuntui haluavan minulta jotain ja yksikin tyyppi oli niin innoissaan neuvomassa minua toisaalla olevaan kauppaan, etta hankki minulle jopa riksan ennen kuin ehdin oikein reagoida, etta en nyt ole menossa tuonne... Toinen tyyppi, jolta kysyin, missa taalla on elokuvateatteri halusi myos lahettaa minut samaiseen kauppaan ja vaitti, etta leffassa ole naytoksia ennen neljaa, ei minun kannata menna edes katsomaan. Ja sitten tietty ne katukauppiaat ym. jotka halusivat myyda minulle kuka mitakin..

Paasin lopulta leffaan vahan aikaisemmin kuin se joku random vastaantulija oli vaittanyt. Menin katsomaan elokuvan Kai Po Che, joka perustuu Chetan Bhagatin kirjaan 3 Mistakes of My Life. Tykkasin kirjasta tosi paljon, elokuvasta en niinkaan. Osittain varmasti siksi, etta talla kertaa en ymmartanyt sanakaan tuosta elokuvasta, kun siina ei ollut tekstityksia. Viimeksi siis reilu kuukausi sitten kavin leffassa katsomassa hindileffan ilman teksteja, eika silloin ollut mitaan ongelmia ymmartaa. Tosiaankin, pystyin seuraamaan tarinaa edes jonkin verran vaan siksi, etta kirja on viela niin tuoreessa muistissa. Toisaalta en tykannyt siitakaan, etta tuon elokuvan lopussa tapettiin ihan eri tyypit kun kirjassa, mm. eri paahenkilo.. Mennessani leffaan, minulta oli otettu kamera pois, koska taalla ei saa menna kameran kanssa elokuvateatteriin. Minulle annettiin sellainen latka, jota vastaan saisin kamerani takaisin sitten leffan loputtua. No, minahan tietty muistin kameran siina vaiheessa kun polkupyorariksa oli juuri kaartamassa tuohon naapurissa olevan Gandhimuseon kulmalle... Eipa siina sitten muuta, kun hypata seuraavan riksan kyytiin ja takaisin Connaught Placelle ja epatoivoinen etsiminen, missa se leffateatteri nyt olikaan. Loysin sen lopulta ja hyppasin taas riksaan, talla kertaa autoriksaan, ja palasin taas kotiin, nyt jo pimealla...

Ja tuo eilinen riksoilla matkustaminen oli oiva esimerkki siita, miten se matkan hinta maaraytyy. Manoj oli sanonut, etta 20 rupiaa oisi ihan kaypa maksu. Tiesin toki, etta eipa se gorilta (valkonaamalta) tule onnistumaan... Mutta sinne mennessani, eihan minulla ollut mitaan kiiretta eika hataa, niin sain neuvoteltua hinnan kolmeen kymppiin. Paluumatkalla olin jo aika halukas paasemaan perille viela valoisaan aikaan, joten en ollut ihan yhta karsivallinen hinnasta neuvottelija ja paadyin maksamaan neljakymppia. Siina vaiheessa kun olin palaamassa hakemaan kameraani, minulla oli oikeasti kiire, joten maksoin sinne menosta viisikymppia. Kun tulin sielta takaisin, oli jo pimeaa. Siina vaiheessa otin autoriksan ja sovin, etta maksan kaksi kymppia yli sen, mita mittari nayttaa. Paadyin maksamaan 55 rupiaa...

Tanaan Elena oli sitten taysissa voimissa, joten pystyimme lahtemaan yhdessa seikkailemaan. Kavimme aamulla Gandhimuseossa, jossa mina olin toki jo kaynyt, mutta nyt sain katsottua sen loppupuolenkin nayttelysta. Sen jalkeen kavimme Gandhin tuhkauspaikalla, mutta teimme ihan vaan pikavisiitin talla kertaa. Sielta lahdimme Delhi Haatiin, joka on siis ostosalue, jossa myydaan vaatteita ja kasitoita eri puolilta Intiaa. Mina tein parit viime hetken ostokset ja kavimme lounaalla Vandana Shivan jarjeston yllapitamassa orgaanisessa kahvilassa.

Soitin lounasaikaan yhdelle opettajalle Karnatakaan ja juttelin samalla myos toisen opettajan kanssa siella. Tuo puhelu sai minut vihdoin ymmartamaan, miksi jotkut intialaiset oikeasti tuntuvat huutavan puhelimeen. Ehka he puhuvat kaukopuheluita. Lahinna tuli mieleen, kuin olisin jossain huonossa sketsissa, jossa molemmat osapuolet puhuvat ihan omia juttujaan eika kumpikaan kuule mitaan toinen sanoo. Tai ehka se johtuu vaan siita, etta tama intialainen liikenne on vihdoin tehnyt minusta kuuron.

Delhi haatin ulkopuolella otimme hennakuvioinnit kasiimme, nyt meilla on molemmilla hienosti koristellut kadet. :) Sen jalkeen suuntasimme matkamme India Gatelle, joka kyllakin suljettiin siina vaiheessa, kun saavuimme paikalle puoli neljan aikaan. En ihan ymmarra miksi ulkona puistossa oleva monumentti suljetaan aikasisin iltapaivalla... Kun kerroimme siita Manojille, han epaili, etta lahistolla saatta olla jotain mielenosoituksia tai muuta...

Seuraavaksi suuntasimme matkamme Khan marketiin, koska mina halusin viela paasta shoppailemaan DVD:ita, olin nimittain unohtanut Mumbaista ostaa Ra.Onen. josta minun piti ostaa jo uusi kopio, koska Eros international.... Kiertelimme siella myos kirjakaupoissa ja kavimme kahvilassa. Elena yritti myos hankkia simkortin, mutta huonolla menestyksella, kun ei hanella ollut passia ja viisumia mukana...

Paluumatka Khan Marketilta oli taas esimerkki siita, millaisia kuspaita intialaiset riksakuskit voivat olla. Ensimmainen kuski vei meidat ihan vaaraan paikkaan ja sitten rupesi yhtakkia kiristamaan kolminkertaista hintaa. Onneksi siina oli bussipysakki vieressa, joten jaimme sitten sinne. Kun ei oikeita busseja alkanut kuulua, otimme sitten kuitenkin lopulta taas riksan ja maksoimme kaksi kertaa sen, mita mittari naytti, mika oli aika paljon...

Ja siis NYYH!!!!!! Huomenna on viimeinen paivani Intiassa ja sitten joudun palaamaan Suomen ankeuteen. Olen kylla tietoinen siita, millainen saatila siella odottaa. En TODELLAKAAN haluaisi tulla takaisin. Ehka muutan sinne Karnatakaan...

Mita tehdaan Himalajan syrjakylilla sahkokatkoksen sattuessa...

Tiistaiaamuna vihdoin suuntasimme matkan kohti Himalajaa. Tarkemmin sanottuna pikkuista Sablia parin tunnin ajomatkan paassa Rishikeshista. Siella on jarjeston Himcon (Himalaya Consortium for Himalaya Conservation), joka puolestaan on yhteistyokumppani Himala Seva Sangh:lle, jossa Manoj tyoskentelee ja jonka toimiston ylakerrassa olen majoittunut Delhissa ollessani.

Paikka oli todella rauhallinen Delhin ja muiden suurkaupunkien hektisyyden jalkeen.. Itse asiassa, tuo on aika lievasti ilmaistu... Taloja siella oli siroteltu sinne tanne pieneen laaksoon ja lahin pikkukaupunki oli n. vartin moottoripyoramatkan paassa. Autoja kulki ohi aika harvakseltaan, mika vasta olikin luksusta, eika paikka sita paitsi ollut suoraan tien varressa vaan parin sadan metrin polun paassa. Janna juttu tuolla vuoristossa on se, etta kun ollaan tuollaisessa pienessa laaksossa, kaikki aanet rinteilta kuuluvat kuin tulisivat ihan vieresta.. Mutta silti siella oli todella hiljaista ja rauhallista.

Siina vaan kavi niin, etta tarkoituksemme oli vierailla jarjeston projekteissa lahialueella, mutta se ei loppujen lopuksi onnistunutkaan. Saavuimme perille sen verran myohaan iltapaivalla, etta silloin ei enaa kannattanut hirveasti mitaan erikoista ohjelmaa ruveta jarjestamaan, koska takaisin pitaisi joka tapauksessa olla ennen pimean tuloa. Sita paitsi takana oli ensin reilun 7 tunnin bussimatka ja sitten parin tunnin automatka, eli olimme aika poikki.

Seuraavana paivana Manojilla ja isannallamme Rakeshilla oli toita, heidan piti kirjoitella jotain raportteja, joten emme paasseet kaymaan missaan kylissa. Mina vaan nautin rauhasta ja tutustuin joihinkin heidan projekteihinsa kirjallisessa muodossa. Suoraan sanottuna nautin olostani. Tarkoituksemme oli menna seuraavana paivana johonkin projektiin. Mutta... saiden jumalat paattivat toisin. Aamulla huomasi heti, etta lampotila on laskenut ja taivaalla oli tummia pilvia. Se tietysti tarkoitti, etta sadetta on luvassa. Ja aamupaivalla satoikin vahan... Mutta kunnon sateet ja ukkosmyrsky alkoi iltapaivalla. Siina vaiheessa oli selvaa, etta sielta ei muuten lahdeta mihinkaan. Vuoristopoluilla kulkeminen kovalla sateella on nimittain aika vaarallista. Illalla sitten tuli viela sahkokatko. Olimme kirjaimellisesti aika keskella ei mitaan ja sahkokatkon sattuessa ei muuten ollut oikeastaan muuta tekemista kuin menna nukkumaan n. puoli yhdeksalta illalla... No, ottaen huomioon, etta en ole varma olenko Intiaan tultuani nukkunut yhtakaan yota illasta aamuun heraamatta x kertaa yon aikana (joko meteliin, kylmaan, kuumaan tai sitten muuten vaan..) niin eipa minulla ollut asiasta juurikaan valittamista. Perjantaina pitikin sitten lahtea Sablista, koska Manojin piti palata viikonlopuksi Delhiin ja Rakesh lahti kaymaan perheensa luona. Olisi sinne paikkaan voinut jaada toinen tai molemmat sinne auttamaan tulleet Om Prakash tai Rama ja olisin voinut jaada sinne heidan kanssaan, mutta siina vaiheessa totesin, etta ehka tulen Rishikeshiin, koska ei minulla olisi siella Sablissa ollut mitaan erityista tekemista.

Uttarkhandin osavaltio, jossa nama paikat ovat, on raja-aluetta ja siksi kaikkien taalla liikkuvien ulkomaalaisten on rekisteroidyttava majapaikkansa kautta. Keskiviikkona menin Sablista lahimpaan pikkukaupunkiin Chambaan jattamaan rekisteroitymislomakkeen. Samalla tein pienen kavelyretken kaupungin/kylan lapi. Siella eras nuori nainen/tytto pyysi minua tulemaan kaymaan pikkukaupassaan. Han ei yrittanyt myyda minulle mitaan, pain vastoin han antoi minulle pienen korun lahjaksi ja tarjosi teeta. Han oli vaan niin onnellinen siita, etta tulin kaymaan hanen pienessa kaupassaan. Istuin siella jonkin aikaa juttelemassa. Vahitellen tyton nuoria sisaruksia alkoi keraantya siihen ymparille.. Ja nuori poika oli kovasti innoissaan paastessaan harjoittelemaan englannin puhumista..

Ruoka tuolla Sablissa oli hyvinkin yksinkertaista, mutta superherkullista. Tai siis, ei mitaan kulinaristisia huippukokemuksia, mutta ehka yhdistelma raitis ilma, vahan viileaa (molemmat pitkasta aikaa) yhdistettyna tuoreisiin raaka-aineisiin ja lampimiin roteihin, oli aivan liian vastustamaton.. Olisin voinut muuten vaan syoda siella paivat pitkat...

Perjantaina siis tulin tanne Rishikeshiin, jossa on sitten taas ihan erilainen tunnelma. Vaikka tama on aika pieni kaupunki liikenne taalla on hermoja raastava. Tai siis ehka osittain juuri siksi, etta paikka on niin pieni. Taalla on kapeat tiet ja autoilijat ja ERITYISESTI kaksipyoraisilla matkustavat ovat niin rakastuneita toottailyyn. Tamakin nettikahvila kun on avoinna pienelle kadulle tayttyy jatkuvasti korvia sarkevasta skoottereiden toottailysta. Todella kamalaa. En muuten voi kasittaa, miten intialaiset eivat ole kuuroja kaikki viimeistaan aikuisuuden saavuttaessaan. Taalla on koko ajan kaikkialla niin kamala meteli (paitsi siis Sablissa)...

Mutta siis, valittaminen seis! Oikeasti tama on ihan kiva paikka, varsinkin kun valitsee majapaikkansa viisaasti. Majoitun Uttarkhandin osavaltion omistamassa paikassa, joka on kivasti syrjassa liikenteelta.. Ei se toki tarkoita sita, etta se olisi hiljainen tai rauhallinen. Koska siella on ihmisia. Intiassa KAIKKI heraavat joka ikinen aamu viimeistaan klo 6, ja edes sunnuntai aamuna ei kukaan mieti kahta kertaa saako heti siihen aikaa alkaa huutamaan. Kuten totesin taas kerran tana aamuna kovasti kiroillen..

Ah, minunhan piti lopettaa valittaminen. Tuo ulkoa tuleva melu vaan talla hetkella kay niin hermoille... Mutta siis, oikeasti suosittelen Rishikeshia jokaiselle Intian matkaajalle. Taalla Ganges laskeutuu Himalajalta. Ja joka ilta on Gangesin varrella olevassa ashramissa Ganga Aarti. Sita ei oikein voi kuvailla sanoin, koska tarkeinta siina on tunnelma, joka siella vallitsee. Joka ilta ennen auringonlaskua iso joukko ihmisia, paikallisia ja turisteja kokoontuu Parmarth Niketan Ahsramiin Gangesin varrella. Ja koska kuten sanottu, sanat eivat oikein kelpaa sen kuvaamiseen, tassapa pieni videopatka youtubessa, joka on siella kuvattu. (HUOM! en ole varma videon laadusta, koska en pysty sita taalla tarkastamaan...)
http://www.youtube.com/watch?v=YxcBo3AqBJM

Muutoin olen ottanut erittain iisisti taalla Rishikeshissa. Kierrellyt kaupunkia, shoppaillut, katsonut hindileffoja ja hindimusiikkivideoita telkusta hotellihuoneessani... :D

Old and New Delhi

Viime paivat ovat taas kuluneet taalla Delhissa. Saavuin siis perjantai-aamuna ja tanaan on talla eraa viimeinen paiva taalla. Huomenna olisi tarkoitus vihdoinkin suunnata Himalajan suuntaan..

Perjantaina menin kaymaan paikassa, jossa Mahatma Gandhi tuhkattiin. (Paikka on tuossa kadun toisella puolella, mutta nyt vasta paasin sinne asti). Paikassa (Samadhi of Mahatma Gandhi) oli ihan oma tunnelmansa. Paikka, missa tuhkaus tapahtui on kahden puiston ymparoima. Sisempi puisto on taysin Gandhille omistettu, hanen sanojaan on ymparoivassa muurissa hindiksi ja muilla kielillla. Ja sinne mennessa piti intialaiseen tapaan riisua kengat, vaikkaoltiinkiin siis taysin ulkotiloissa. Keskella oli tuhkauspaikka, jossa paloi liekki ja siina oli kukkia. Ja ihmisia tuli koko ajan rukoilemaan ja osoittamaan kunnioitusta. Puistossa oli myos joku ryhma laulamassa hymneja. Luulen, etta se lienee joku vakiporukka, koska he olivat ainoita, jotka saivat istua nurmikolla. Jos joku muu yritti, vartijat puuttuivat siihen heti. Tata puistoa ymparoi viela toinen puisto, joka oli sitten paljon perinteisempi tavallinen puisto. Siella istuskelin jonkun aikaa kirjan kanssa...

Illalla paasin viela ruokaostoksille Manojin seuraksi, ihan tahan lahelle.. Mutta sekin oli omanlaisensa seikkailu. Tai siis, ei siella tapahtunut mitaan erikoista... Mutta se oli taas yksi niita kertoja, jolloin mietin, etta tassa taas yksi paikka, johon en ikina olisi omin pain pelkalla turistimatkalla eksynyt. Alue oli aikanaan rakennettu Intian jaon aikaan paakaupunkiin paenneille muslimeille. Mitaan erityista ei siina paikassa ollut, mutta siella oli ihania pienia kujia ja mukavasti elamaa kadulla...

Ok, nyt jatkan tata juttua kolmen paivan jalkeen, kun tuolloin nettiyhteys katkesi ja sitten olen ollut reissussa vuoristossa, jossa vasta nyt paasin netin aareen...

Niin, viikonloppuna Delhissa oli kaymassa eras suomalainen ex-KVTlainen ja SCIlainen Helka, tyomatkalla... Han oli onneksi saanut yhteyden Manojiin ja vietimme viikonlopun hanen kanssaan... Lauantaina kavimme ensin kuuluisalla Chandni Chowkilla Vanhassa Delhissa. SIINA muuten oli ruuhkainen paikka! Siis se oli oikeasti ihan kamalaa. Siella oli niin jarjettomat maarat ihmisia ja riksoja ja ties mita, etta liikkuminen oli erittain hankalaa ja kolmen porukalla kun yritti viela pitaa joten kuten silmalla, etta missas kaverit pyorii... HUHHUH! Mutta, onhan se kuuluisa paikka, eli pitihan se kokea. Jonkun aikaa siella kaveltyamme hyppasimme sellaisen riksan kyytiin, joka toimii jollain ihme akulla. Se on taysin aaneton ja ei hirveasti tainnut tulla paastojakaan... Silla liikkuminen siina ruuhkassa oli kylla myos aika hidasta, mutta siina pystyi paremmin nauttia nakymista... jotka siis olivat ruuhka ja kadun varrella olevat kaupat...

Sielta lahdimme metrolla toisenlaiselle torille, Delhi haat:iin. Sinne oli sisaanpaasymaksu, joten se ei ollut laheskaan yhta ruuhkainen. Siella myydaan kasitoita kaikkialta Intiasta. Sina iltana siella oli lisaksi Sikkim festivaali, jonka yhteydessa siella oli tanssiesityksia Sikkimista. Se oli ihan hauskaa. Sitten viela istuskelimme eraan jarjeston yllapitamassa orgaanisessa kahvilassa juurikin siis siella Delhi haatissa. Se oli oikein mukavaa.

Sunnuntaina ohjelmassa oli SCI Intian kokous, johon minakin osallistuin. Se oli.... no, oli ihan kiva tavata taas ihmisia, joita olen reissun aikana tavannut.. Sen jalkeen lahdimme Helkan ja Manojin kanssa kaymaan Hauz-Khasissa, jossa mina kavin jo ihan ekana iltanani Intiassa... Sen jalkeen kavimme syomassa ja siinahan sita sopivasti ideoitiin uusia projekteja SCI Intialle... Siis Helkalla oli hyva idea, jota minun pitaisi ryhtya nyt markkinoimaan. Toivottavasti siita tulee jotain...

Maanantaina olin niin poikki, etta vietin paivani katsoen televisiosta Bollywood musavideoita koko iltapaivan...

Tiistaiaamuna aikaisin lahdimme kohti Himalajaa, jossa tatakin kirjoittelen. Mutta siita kerron lisaa seuraavassa kirjoituksessani, koska nyt pitaa lahtea syomaan...

Paluu Delhiin

Nyt olen taas Delhissa, palasin tanne tana aamuna  35 tunnin junamatkan jalkeen (sen piti kestaa 33 tuntia, mutta juna saapui perille pari tuntia myohassa).

Chennai oli oikein kuuma ja hikinen seka erittainen itikkainen kaupunki. Oli siina kuitenkin oma viehatyksensa. Minulla oli taysi ohjelma paalla koko viikon, jonka siella vietin. Parista ekasta paivasta kerroinkin jo viime viestissani.. Sunnuntaina oli vuorossa Vedenthangal projektissa kaynti. Kyseessa on jarjesto, joka pyorittaa erilaista toimintaa Chennain lahistolla maaseudulla. Paikka jossa kavimme, on yksi kylista, jossa he pyorittavat laksykerhoa ja lasten paivakoti toimintaa. Valitettavasti siella oli juuri jotain draamaa paalla ja paiva meni lahinna tamilin kielista erittain kovaaanista keskustelua kuunnellessa. N. meikalaisen olohuoneen kokoiseen tilaan oli pakkautunut n. 35 ihmista ja heista n. puolien oli omasta mielestaan oltava koko ajan aanessa samanaikaisesti. Tiesin kylla suurin piirtein mista oli kyse, koska minulle tulkattiin asiaa sen verran, mutta kylla se meni minulle yli sietokykyni ja paatin poistua paikalta ulos nauttimaan auringosta ja lammosta. Toki loppujen lopuksi asiat saatiin sovittua... Mutta olisi ollut kiva nahda ehka vahan toimivampi kuvio jarjeston toiminnasta..

Sunnuntai-iltana kun ei ollut muuta ohjelmaa, lahdin kaymaan kauppakeskuksessa Chennaissa. Kauppakeskukset ovat kylla ihan samanlaisia kaikkialla, enka pida niista Intiassa sen enempaa kuin Suomessakaan. Tuolla oli kylla isona plussana se, etta heti kun olin astunut ovesta sisaan (turvatarkastusten lapi, kuten aina kauppakeskukseen mentaessa taalla pain) oli vastassa iso Shahrukhin kuva (Tag Heuer mainos), joka paitsi toi hymyn huulille, auttoi myos suunnistamisessa siina vaiheessa kun halusin paasta pois.. Silloin muistin, etta ei muuta kun etsimaan sita isoa Shahrukhin kuvaa.. :D

Maanantaina taas palasin ICWOn kuvioihin. Menimme vierailemaan sairaalassa, jossa on tarjolla neuvontaa hiv-testien teon yhteydessa. Potilaille annetaan neuvontaa ennen kokeita, samoin kuin jos tulokset ovat positiiviset, he saavat neuvontaa siita, mita sitten seuraa. Kyseessa oli valtion sairaala... En tieda miksi paikka naytti kovin tyhjalta... Intialaisista valtion sairaaloista kuulee kaikenlaista juttua, mutta ainakin tuolla henkilokunta vaikutti oikein patevalta ja asiansa tuntevilta. Iltapaiva kului ICWOn jossain sivutoimistossa, jossa mina ja Surya (paikallinen opiskelija) vietimme iltapaivan vaan istuen, kun tyontekijat tayttivat jotain papereita. Se oli aarimmaisen tylsaa. Onneksi saimme sitten materiaalia luettavaksi, mika oli itse asiassa oikein mielenkiintoista.

Sielta lahdimme sitten bussilla kotia kohti ja piti todeta, etta vaikka intialainen liikenne on jokseenkin kaaottista ja kamalaa, inhoan sita erityisesti silloin jos joudun ylittamaan tieta, niin on siina kylla oma viehatyksensa. Siis nimenomaan siksi, etten oikeasti asu taalla ja joudu esim. kulkemaan joka paiva toihin moisessa kaaoksessa... Suomessa meilla on niin jarjeton maara liikennesaantoja. Kuka ne muka pystyy kaikki muistamaan? Taalla on olemassa vain yksi saanto ja KAIKKI noudattavat sita. Se kuuluu: jos minun kulkuneuvoni on isompi kuin sinun ja mahdollisen kolarin sattuessa se murskaa sinun kulkuneuvosi, niin SINA vaistat. Jos tilanne on toisin pain, mina vaistan. Ok, onhan siina se valtaisa harmaa alue, johon mahtuvat kaikki ne tilanteet, jossa kulkuneuvomme ovat suurin piirtein saman kokoiset... Siita se kaaos.. Toisaalta, Suomessa liikenne on niin tylsaa. Siella on autoja, joissa on aina yksi ihminen kyydissa. Ja lisaa autoja, joissa yksi ihminen kyydissa. Silloin talloin auto, jossa on pari ihmista, sitten taas autoja, joissa on yksi ihminen kyydissa. Siella taalla jokunen bussi ja mopo valissa. Mutta intialaisessa liikenteessa, siella on koko maailman kirjo. Siella menevat autot, mopot, skotterit, riksat, bussit, lehmat, kulkukoirat ja jalankulkijat kaikki iloisessa sekamelskassa. Siina on kylla oma viehatyksensa. Mutta kuten sanottu, vain koska en oikeasti joudu elamaan taalla... Ja siis se tien ylitys... Matkani ICWOn toimistoon oli varmaan max puoli kilsaa, mutta jouduin ylittamaan kaksi isompaa tieta siina matkan varrella, siksipa siihen sai valilla aikaa kulumaan aikamoisen maaran... Myos se jatkuva tuuttailu ja saasteet ovat oikeasti oikein ikavia asioita.

Tiistai minulla oli vapaapaiva jarjestojutuista. Vuokrasin riksan paivaksi ja menin kaymaan Mylaporen temppelissa ja Marina beachilla. Lisaksi kavin viela Government museumissa.

Keskiviikko oli viimeinen paivani Chennaissa ja silloin osallistuin naisten konferenssiin, alueen (Tamil Nadun osavaltion) naisjohtajien konferenssiin, joka oli kyllakin yhta puhetta lukuunottamatta taas kokonaan tamilin kielinen, mika vahan vaikutti kykyyni seurata puheita... Mutta siihen osallistuvat naiset olivat kovasti innoissaan siita, etta siella oli mukana myos ulkomaalaisia (minun lisakseni kaksi kanadalaista opiskelijaa) ja he halusivat tulla kuvatuksi kanssani, en pysynyt laskuissa mukana, kuinka monessa valokuvassa poseerasin.. Samoin he halusivat katella ja tervehtia minua. Se oli itse asiassa aika herttaista.. Siella oli muutenkin todella upea tunnelma, vaikken puheista mitaan ymmartanytkaan... Ja intialaisen vieraanvaraisuuden mukaan, naiset varmistivat, etta siina vaiheessa kun kaikki tonivat kaikkia paastakseen lounaalle, he varmistivat, etta mina paasen joukon ohi ilman suurempaa epamukavuutta.. Se muuten auttoi suuresti, olisin muuten ehka jattanyt lounaan valiin, silla se toniminen oli aika rankanpuoleista. Lounas tarjottiin vasta aika myohaisessa vaiheessa iltapaivalla..

Keskiviikoiltana hyppasin sitten junaan kohti Delhia, ja todellakin tanaan (perjantaina) aamulla yhdeksan aikaan olin perilla Delhissa. Tayden viikon ohjelman jalkeen oli itse asiassa ihan kiva viettaa kokonainen paiva (ja kaksi yota) junassa ja vaan relata, torkkua vahan ja lukea... Nyt vietan viikonlopun taalla Delhissa (sunnuntaina on yksi SCI kokous, johon ajattelin osallistua) ja alkuviikosta suuntamme vihdoin Manojin kanssa kohti Himalajaa...

Chennai Express!

Kuten facebook kaverini ehka jo nakivat hehkutukseni aiheesta, matkustin tanne Chennaihin Bangaloresta junalla, joka oli nimeltaan Chennai Express! Se mika monelta saattoi menna ohi on, mika siina on niin kovin erityista... No tietty se, etta Shahrukhin seuraava elokuva on nimeltaan Chennai Express... Jeeee! No joo, siis noin puolet matkasta, eli ensimmaiset reilu kolme tuntia jaksoin olla tosi innoissani asiasta, sen jalkeen alkoi sen verran puuduttaa, etta intotaso vahan laski. Mutta oli se silti keskivertoa hauskempi junamatka ihan vaan Shahrukhin ansiosta. :)

Saavuttuani Chennaihin, soitin eraalle SCI vapaaehtoiselle, Raville, joka kertoi, etta riksamatkan majapaikkaani pitaisi maksaa sellaiset 150 rupiaa. Ensimmainen kuski pyysi kuitenkin 650 rupiaa, kovan tinkimisen jalkeen han suostui alentamaan sen neljaan sataan, mutta siita ei enaa alentanut. No ei sitten muuta kun keraamaan kimpsut ja kampsut, joita on muuten talla etelan kierroksella kertynyt jokseenkin... Seuraava riksakuski tarjosi vieda kahdella sadalla, mihin jo suostuin (se 50 rupian ero on euroissa huimat 75 senttia). Mutta kun olin ladannut tavarani kyytiin, oli hinta ehtinyt nousta jo 250 rupiaan... No, siina vaiheessa en enaa jaksanut alkaa tapella (minka kuski oli varmaan arvannutkin) ja suostuin lopulta maksamaan sen 250... Tanaan kavin uudestaan juna-asemalla ostamassa lipun ensi viikolle Delhiin.. Taalta molempiin suuntiin mennessani kuski pyysi 300, menomatkalla maksoin lopulta 230 ja tulomatkalla 250. Kaiken lisaksi paluumatkalla kuski rupesi viela perilla riitelemaan, etta haluaa sittenkin 300, mika oli ongelma, koska minulla ei ollut sita viittakymppia, vaan minun piti antaa hanelle 300 ja pyytaa vaihtorahat. Kylla han sitten pyysi jotakuta vaihtamaan ne rahat, koska mina uhkasin muuten antaa vaan 200. Mutta siis, tuo kuulostaa silta, etta mina olisin kovakin tappelemaan pikkupennosista (oikeasti olen tosi surkea neuvottelemaan hyvaa hintaa mistaan...) mutta kuulemma Chennain riksakuskit ovat pahinta laatua Intiassa. Ja paikallisetkin saavat oikeasti pitaa puoliaan heidan kanssaan...

Majoitun taallakin taas SCI aktiivien luona, Sri Janardhan on ollut SCI aktiivi jo kunniotettavat 45 vuotta. Majoitun hanen ja hanen vaimonsa seka heidan poikansa, taman vaimon ja lasten luona. Itse asiassa ensimmainen extended family talla reissulla...

Ohjelmaa taalla Chennaissa on ollut ihan kiitettavasti. Torstaina, eli ekana kokonaisena paivanani taalla, menin vierailemaan naapurustossa olevaan "Guild of Service" jarjestoon, joka tarjoaa koulutusta ja majapaikan erilailla vammaisille lapsille. Joukossa on seka fyysisesti etta henkisesti erilaisia lapsia. Aamupaivalla kiersin paikan ja kavin kuuntelemassa oppitunteja. Lapset olivat aina kaksi luokkatasoa yhdessa ryhmassa. Koulussa on luokkia esikoulusta viitosluokkaan (intialaislapsethan aloittavat koulun pari vuotta suomalaisia aiemmin). Ylimmat luokat vahan ujostelivat vierasta, mutta pienimmat esittivat kilpaa erilaisia lauluja ja muuta ohjelmaa. Lounaan jalkeen palasin taas ja fysioterapeutti pyysi minua tulemaan mukaan pitamaansa sessioon. Sinne tulivat kaikkein pienimmat lapset (n. 5 vuotiaita) ja mina heittelin heidan kanssa palloa ja yritettiin jotain laululeikkeja. Molempia oikeasti aika huonolla menestyksella. Siis lapset olivat tosi sopoja, mutta n. 10 n. viisi-vuotiasta lasta eivat muuten jaksa millaan keskittya, kun joutuivat valilla jopa odottamaan vuoroaan, ennen kuin pallo taas heitettiin heille... SCI on kuulemma jarkannyt mm. tyoleireja tuolla paikassa joskus aikanaan. Mutta ymmarsin, etta talla hetkella yhteistyota ei hirveasti ole. Toivottavasti se jatkuu taas jossain vaiheessa.

Eilen ja tanaan puolestaan olen ollut jarjestossa ICWO - Indian Community Wellfare Organisation. Jarjesto tyoskentelee mm. seksityolaisten ja seksuaalivahemmistojen parissa, ja tekee mm. HIV ehkaisytyota. Jarjesto tuntuu olevan aika iso ja heilla on todella monta projektia. Kaytannossa koko eilinen aamupaiva samoin kuin tama paiva, oli vaan esitelmien kuuntelua heidan eri projekteistaan. Mutta siis, ei mitaan powerpint sulkeisia, vaan puhuimme myos ihmisten kanssa, jotka ovat alunperin olleet esim seksityolaisia ja sitten siirtyneet jarjeston tyontekijoiksi. Eilinen iltapaiva kului seminaarissa, josta en ole ihan varma mita se kasitteli, koska se oli taysin tamilin kielinen.. lol. Kaipaan jo hindin kielta, jota sentaan pystyn seuraamaan sen verran, etten aina ole ihan taydellisen pihalla. Nama etela-intialaiset kielet ovat minulle taytta hepeaa... tai siis kannadaa, malayalamia ja tamilia...

Maanantaina menen taas samaan jarjestoon. Silloin lahden "kentalle". En viela tieda mita se tulee pitamaan sisallaan. Huomenna on vuorossa eras projekti, jonka kanssa SCI on tehnyt yhteistyota vuosikymmenia...

Nyt pitaa lahtea syomaan, ettei isantaperheeni luule, etta olen kadonnut matkalla sinne juna-asemalle...

My Favourite Hero Is.... Shahrukh Khan

No niin, se on nyt virallista. Karnataka on uusi lempparipaikkani Intiassa. Taa on siis eka kertani tassa osavaltiossa ja olen ihan taydellisen ihastunut!!

Viime kirjoituksessani kerroin vahan sen paivan ohjelmasta, kuinka olimme kierrelleet Srirangapatnassa ja Mysoressa, mutta luulen, ettei kirjoituksestani oikein paistanut lapi se, miten ihastunut niihin paikkoihin olin! Ja miten ihastuttavassa seurassa paivani vietin. Srirangapatna on monella tapaa historiallinen paikka, se oli mm. Tipu Sulttaanin vaikutusaluetta, joka jo 1700-luvulla taisteli Britteja vastaan. Ja tuolla oli jopa hyvin sailyneet monet historialliset paikat. Siella oli myos lintujensuojelualue, jossa oleilee tosi paljon muuttolintuja. Ja krokotiileja..

Perjantaina minulla olikin sitten taysin toisenlaista ohjelmaa vuorossa. Menin pienehkoon Kikherin kylaan yhdessa eraan Intian valtion nuoriso-osaston edustajan kanssa. Siella oli ohjelmassa urheilupaiva, jossa pojat pelasivat lentopalloa ja tytot heittopalloa(?) "throwball". Kyseessa oli siis alueen koulujen valinen turnaus. Ja kunnolliseen intialaiseen tapaan, pelaamaan paastiin vasta, kun oli pidetty kovasti puheita ja aploodeerattu tarkeille vieraille, joihin minakin lukeuduin. Minua jopa pyydettiin pitamaan pieni puhe nuorten urheiluharrastuksista Suomessa... Jep, sitahan minakin, etta LOL!!! Mutta kylla ma nyt pari sanaa sain aiheesta improvisoitua...

Jossain vaiheessa oli opettajien vuoro pelata. Minutkin pyydettiin mukaan. Luulen, etta meidan puoli voitti, joten en kai ihan totaalisesti onnistunut pilaamaan heidan peliaan... Seuraavaksi olikin vuorossa lounas, jota nautimme paikallisen naisten jarjeston pj:n kotona, maistoin mm. ensi kertaa ragi-palloa. Alkaa kysyko mita se oli. En tieda. Paitsi etta se on tehty paikallisesta viljasta, nimelta ragi. Ja se maistui.... hmmm... oudolle... Ja lounaan jalkeen oli vuorossa mehua samaisen jarjeston sihteerin luona. Siella sain sitten hiuksiini kukkia ja jalkkariksi banaanin ja paania. Ja siis oikeasti... Maistoin Mumbaissa sellaista "karkki"paania ja se oli oikeastaan ihan hyvaa, siina oli taytteena kookosta, kuivattuja hedelmia ja ruusunlehtia. Mutta tama paan, mita nyt maistoin... Se oli kamalaa. Ja maku oli vasta se kolmanneksi pahin asia siina. Toiseksi pahin oli se, etta suuni meni ihan tunnottomaksi kun sita pureskelin, kieli ja kitalaki... Ja pahinta oli se, etta siita jai koko loppupaivaksi inhottava tunne suuhun..

Kavimme paivan lopuksi viela vierailemassa paikallisessa temppelissa, joka oli rakennettu vuonna 1177. Se oli suljettu kun menimme sinne, mutta pappi tuli paikalle ja saatiin kaikki hindulaiset riitit nahda up close and personal. Edellisena paivana Srirangapatnan temppeleissa olin muuten ekaa kertaa talla reissulla osallistunut uskonnollisiin rituaaleihin, sen jalkeen niita onkin riittanyt, kohta lisaa siita...

Paluumatkalla Kikherista Srirangapatnaan pysahdyimme hetkeksi tien varteen ja ministerion tyypit poistuivat hetkeksi autosta ja pyysivat minua odottamaan hetken. Kohta auton ikkunaan koputeltiin ja siella oli nuori tytto, joka tarjosi minulle kookoksen mehua. Otin sen vastaan ja yritin jutella tyton ja eraan vanhemman naisen kanssa, joka tuli siihen. Mutta he eivat osanneet englantia. Kohta paikalle tuli toinen nuori tytto, joka kertoi, etta he haluaisivat minun tulevan kaymaan heidan kotonaan, jonka edessa auto seisoi. Hetken mietittyani kuinka jarkevaa se mahtaa olla, paatin, etta kaksi nuorta tyttoa ja yksi vanha nainen tuskin ovat aikeissa kidnapata minua. Sanoin, etta von tulla vaan hetkeksi, koska odotan kuskia... Se, miten iloiseksi ja onnelliseksi he tulivat siita, etta menin pariksi minuutiksi istumaan heidan pimeaan olohuoneeseensa (oli siis jo ilta ja siella oli sahkokatkos) oli todella liikuttavaa. Kuskini palasi kohta sen jalkeen, kun olin istahtanut sisalle, ja jouduin poistumaan, mutta autossa minua alkoi melkein itkettamaan. Paiva oli ollut niin taynna hienoja kohtaamisia...

Lauantai oli myos unohtumaton paiva. Silloin minulla oli aamupaivalla ohjelmassa vierailu eraaseen kouluun Srirangapatnassa (samaisen koulun yksi opettaja oli ollut oppaanani silloin torstain kierroksella). Vierailin kymppiluokan tunnilla ja kertoilin heilla vahan Suomesta ja he esittivat kysymyksia, jotka vaihtelivat Suomen vuoden ajoista siihen, kun en kerta ole naimisissa (jep, sitakin kysyttiin) niin voisinko ajatella menevani naimisiin intialaisen kanssa.... Mutta tuon interaction tuokion kohokohta oli ehdottomasti se, kun yksi poika kysyi lempinayttelijaani, tai siis intialaisittain "Who is your favourite hero" johon mina tietysti vastasin, etta Shahrukh Khan. Lasten reaktio yllatti minut taysin, he alkoivat hurrata ja aplooderata! Jolloin mina tietty kysyin, etta pidatteko tekin Shahrukh Khanista, vastaus oli yksimielisen positiivinen. Kun kerroin heille, etta eka nakemani Shahrukh leffa oli Kabhi Khushi Kabhi Gham, he halusivat, etta laulaisin jonkun Shahrukhin laulun, esim. juuri kyseisesta leffasta. Sanoin, etta laulan, jos he tulevat sitten mukaan. Ja niin lauloimme lasten kanssa yhdessa pienen patkan Suraj Hua Madham... Se oli muuten ikimuistoinen hetki!

Tunnin jalkeen jain viela koululle ja soin lounasta yhdessa opettajien kanssa. Sen jalkeen eras opettajista halusi valttamatta lahtea ostamaan minulle rannekoruja. Nyt minulla on molemmissa ranteissa yhdeksan rannekorua, jotka myyja tunki kaksin kasin kateeni, koska ne olivat oikasti liian pienia. Luulen, etta ne saa pois vaan rikkomalla...

La-iltapaivana oli sitten aika hypata bussiin ja palata Bangaloreen. Oikein suretti lahtea. Tahan mennessa Srirangapatnasta on ollut kaikkein vaikein lahtea, vaikka se ei missaan vaiheessa varsinaisesti edes kuulunut matkasuunnitelmiini... Saavuin Bangaloreen puoli yhdeksan aikaan illalla ja jouduin tulemaan aika ikavan riksakuskin kyydissa takaisin Ganeshin ja Bharatin luokse, koska he eivat olleet kotona. Matkalle kertyi hintaa 110 rupiaa (ok, 100 rupiaa on 1.5 euroa, eli ei mikaan paha) mutta annettuani kuskille 150 rupiaa, sen sijaan etta han olisi ollut tyytyvainen, han alkoi tappelemaan, etta minun pitaisi antaa viela 10 rupiaa. Rahassa se ei ole paljon, mutta kylla tuollaiset asiat arsyttavat ihan periaattestakin. Lopulta annoin rahan, koska halusin vaan paasta tyypista eroon.

Sunnuntain Ganeshilla ja Bharatilla oli ohjelmassa menna vanhalle maatilalleen ja suorittaa siella puja, eli oman maalantin jumalan rukous- ja palvontatapahtuma. Ja paikalle oli kutsuttu kaikki sukulaiset ja tuttavat ja tarjolla oli paljon ruokaa ja rukouksia. Ja taas paasin osallistumaan hindulaiseen rukoushetkeen. Nyt voisi jo sanoa, etta alan oppia, miten sellaisessa toimitaan... Siina olikin ohjelmaa koko paivaksi ja illalla palasimme kaupunkiin ja eikun melkein saman tien nukkumaan...

Tanaan kavin ostamassa junalipun seuraavaan kohteeseen. Keskiviikkona jatka matkaa Chennaihin, Tamil Nadun osavaltioon. Junamatka ei kesta kuin reilu kuusi tuntia, eli ei tarvinnut edes ostaa makuupaikkaa, mita luksusta!

Viela pari sanaa ruoasta. Karnataka on lempparipaikkani Intiassa talla hetkella, mutta ei kiitos ruoan. Siis tokihan mina tykkaan makeasta, mutta taalla halutaan laittaa sokeria ihan kaikkeen, siis myos paaruokaan! Rasittavaa. Menin muuten lauantaina vahingossa laittamaan suuhuni vihrean chilin ja se oli valtaisa virhe. Suuni oli hetkessa liekeissa. Ja minulla oli edessani teelasi, joka siis oli aitoa intialaista maitoteeta, ja vaikka toki tiedan teen olevan kuumaa, oli se seissyt siina jo hetken, joten ajattelin, etta se olisi jo vahan jaahtynyt ja siina oleva maito voisi vahan rauhoittaa liekkeja suussani. Mutta, eipa se vaan ollutkaan kunnolla jaahtynyt. Ja siita seurasi, etta sen lisaksi, etta suuni oli tulessa chilin voimasta, nyt myos poltin suuni kuumalla teella. Se oli jo niin tragikoomista, etta ei voinut kuin nauraa aaneen omalle tyhmyydelle. Yllattaen kylla, siina vaiheessa kun Asha, jonka luona olin lounaalla, naki tuskani, han ehdotti laittaa vahan sokeria riisiannokseeni (mista olin jo kertaalleen kieltaytynyt) ja se sitten rauhoittikin liekkeja. Kukapa olisi uskonut...

Saa muuten taalla on aika ihana. Siina 30 pintaan paivalla, mutta yot ovat mukavasti vahan viileampia. Ja aurinko paistaa koko ajan taydella teholla.

Etta tallaista talla kertaa. Seuraava paivitykseni tullee Chennaista...

Ticketless travel is a social evil!

Terveisia Sriragnapattnasta, Mysoren naapurista Karnatakan osavaltiosta. Tein tanne parin paivan retken Bangaloresta. En ole Mumbaista lahdettyani paassyt nettiin ja nytkin olen vain hetken huonojen yhteyksien paassa, joten tama olkoon lyhyt kirjoitus (ainakin yritan...)

23 tunnin junamatka Mumbaista Bangaloreen meni hyvin, vaikka asema, josta juna puoli yhdentoista aikaan la-iltana lahti, oli aika pelottava. Mutta tylsaa se junassa istuminen niin pitkaan oli. Ihmettelin etukateen vahan sita, etta miten matka voi kestaa niin kauan, kun vaikka Mumbaista Bangaloreen on matkaa, niin ei kai se niin pitka sentaan ole. Mutta akkia siita niin pitka tulee, kun juna pysahtelee pitkiksi ajoiksi koko ajan pitkin matkaa. Ymmarran toki, etta on hyva olla jaloittelutaukoja, jolloin matkustajat paasevat ulos junasta, mutta kylla se taukojen maara tuntui aika liioittelulta..

Saavuin lopulta perille, mutta onnistuin toki jaamaan junasta vaaralla asemalla, onneksi oltiin kuitenkin Bangaloressa, joten SCI aktiviit, joiden luona majoitun, tulivat vain vahan kauempaa hakemaan minua. Todellakin, minulta on kyselty, etta keita kaikki mainitsemani ihmiset ovat... Se, mika heilla lahes kaikilla on yhteista, ovat he SCI aktiiveja (SCI on KVT:n kansainvalinen kattojarjesto), joiden luona taalla kiertelen. Tasta ei alun perin pitanyt tulla mikaan SCI matka, mutta niin siita vaan nayttaa sellainen muodostuvan.. Bangaloressa majoitun Ganeshan ja Bharatin luona, jotka ovat molemmat SCI aktiiveja jo vuosikymmenten ajan..

Ekana paivana Bangaloressa kavin Bharatin kanssa vahan asioilla ja ostoksilla, en tehnyt juuri muuta. Seuraavana yona vahan sairastelin (ei mitaan vakavaa) joten seuraavan paivan lepailin ja tylsistyin niin, etta paa meinasi rajahtaa. Eilen (ke) sitten lahdin retkeilemaan tanne Srirangapattnaan. Tarkoitukseni oli tehda parin paivan turistimatka Mysoreen ja majoittua jossain paikallisessa hotellissa... Mutta kun kerroin taman Ganeshille, tama vain totesi, "odota hetki" ja soitti jonkun puhelun. Sen paatteeksi han kertoi jarkanneensa minulle majoituksen ja pyytanyt ystavaansa jopa jarkkaamaan minulle kunnolla ohjelmaa.. Mitapa siina muuta kun totesin, etta mmmm... kiitos! Niin minulla oli taas kaikki jarkattyna.

Paitsi junamatka... Joka on sellainen ehka kolmen tunnin matka. Minun piti tulla suoraan Srirangapattnaan... Kuulemma junat Mysoreen kulkevat 1 1/2 tunnin valein (Srirangapattna on siina matkan varrella) ja olin juuri missannut edellisen. Niinpa odottelin sen 1 1/2 tuntia seuraavaa junaa, kuunnellen kuulutuksia, joita tulee asemalla ihan solkenaan. Mukaanluettuna tuo otsikkona oleva teksti.. No, junan jota luulin odottavani piti tulla yhdelta, mutta kun ei sellaista koskaan saapunut, menin luukulta kyselemaan, ja sain kuulla, etta seuraava taalla pysahtyva juna lahtee vasta puoli viidelta. Onneksi sain vaihdettua lipun Mysoreen ja sinne lahtikin seuraava juna melkein saman tien. Saavuttuani perille, soitin Ganeshin antamaan numeroon ja sain kuulla tyypin olevan sopivasti Mysoressa. Sain kyydin majapaikkaani, joka huomiseen asti on Fort View Resort. Vasta pe-la valiseksi yoksi menen hanen kotiinsa, ja la palaan Bangaloreen. Itse asiassa on ihanaa olla valilla hotellissa, jossa on taysin omassa rauhassa.

Paitsi silta osin, etta minulle on kylla jarkatty taas taysi ohjelma. Tanaan kaytiin Srirangapattnan kaikki historialliset paikat (ja niita riittaa) ennen lounasta ja sitten lounaan jalkeen viela Mysoreen, Mysoren palatsiin. Se oli tosi hieno paikka. Sielta sitten kirjakaupan kautta tanne nettikahvilaan.

En ole taysin paassyt selville, mika isantani taalla Srirangapattnassa oikein on miehiaan, mutta joku tarkea poliitikko, asianajaja ja hotellin omistaja han on... Ja mina olen tosi VIP, kun olen hanen vieraansa. Se on oikeastaan ihan kummallista. Tanaan tuolla kierroksella minulla oli kolme seuralaista, kuski, opas ja kolmas jonka funktiosta en ole varma. Ja pariin paikkaan, johon oli oikeasti sisaanpaasymaksu, paasimme ilmaiseksi mainitsemalla kenen vieras mina olen. Se on muuten vahan outoa... Mutta, ainakin minusta pidetaan hyvaa huolta. Ja siis tuo hotelli jossa majoitun, on hanen omistamansa, joten en siitakaan maksa mitaan (paitsi jonkun rekisteroitymismaksun, joka peritaan ulkkareilta..)

Soin muuten eilen varmaan parhaan aterian, mita olen taalla syonyt, onion dosa! Se oli niin unishyvaa! Ja soin sen muuten paikassa, jossa oli autoontarjoilu(!)

Ok. Kohta taman paivan seuralaiseni tulevat hakemaan minua, joten jatkan juttua myohemmin. Taas saattaa vierahtaa jokunen paiva, koska minulla on ainakin loppuviikko niin taynna ohjelmaa, etten ehdi nettiin. Varsinkaan, kun sita ei ole ihan yhta lahella kaytossa kun tahan asti..

Viime hetken tunnelmia Vasaista (ja Mumbaista)

Viime hetki tarkoittaa todellakin viime hetkea, reilun tunnin paasta lahden kohti Kurlaa, josta hyppaan Bangaloreen suuntaavaan junaan. Junamatka Bangaloreen tulee kestamaan reilu 23 tuntia, jos ei tule mitaan viivastyksia. No, se lienee toiseksi pisin junamatka taman hetkisen suunnitelman mukaan (veikkaisin, etta paluumatka Delhiin sitten aikanaan Chennaista voi kestaa parikolme paivaa...) Ja siis ennen Bangaloren junaa edessa on parin tunnin matka junalla ja taksilla sinne asemalle mista se lahtee. Myonnan, alan kayda vanhaksi, en jaksa menna kahdella riksalla ja kahdella paikallisjunalla sinne asemalle, vaan aion ekan junamatkan jalkeen hypata taksiin ja matkustaa loppumatkan mukavasti.

Mita sitten olen puuhaillut taalla Mumbaissa/Vasaissa? Torstai aamuna todellakin liityin kahden SCI aktiivin Tanyan ja Shraddhan seuraan paikalliseen kouluun, jossa opetimme lapsille paperikassien tekoa vanhoista sanomalehdista. Tai oikeastaan tama oli vasta ensimmainen sessio, ja jatkoa seuraa ensi viikolla (ilman minua) koska ei ollut aikaa odottaa lehtien kuivumista, jotta olisi paasty itse kokoamistyohon.. Lapset olivat tietty erittain innoissaan vierailustamme, tarkoittihan se sita, etta he eivat joudu kirjoittamaan jotain tylsia tehtavia, vaan paasevat sen sijaan askartelemaan.. Session jalkeen kavimme kavelylla laheisella rannalla, joka oli erittain miellyttava kavelyretki aamlla. Ranta oli enemman tai vahemman taynna lintsaavia opiskelijoita, vaikka mikaan uimaranta se ei ollut, ainakaan noin laskuveden aikaan..

Loppupaivan torstaina otin iisisti, kavelin ja kiertelin Vasaita. Illalla kavimme Tanyan kanssa syomassa, ja sain ensimmaista kertaa ruokaa, joka jossain maarin muistuttaa sita intialaista ruokaa, jota saa Suomessa intialaisissa ravintoloissa, mutta oli toki parempaa. Sitten jalkkariksi maistoin viela Kulfia, joka on intialaista jaateloa, mutta se on vahan erilaista meikalaisesta jaatelosta. Hyvaa kuitenkin.

Perjantai oli se paiva, jonka vietin sitten Mumbaissa, siella alueella missa kaikki turistit hengaavat, eli Colabassa. Siella sijaitsee kuuluisa Gateway of India, missa kavin vahan ottamassa kuvia ja nauttimassa auringosta. Sen jalkeen lahdin kavelemaan pitkin Colaba Causewayta, joka on pitka ostoskatu taynna turisteille tarkoitettua tavaraa. Tavallaan oli kiva olla tosi turistipaikassa vaihteeksi, toisaalta oli vahan rasittavaa, kun koko ajan minulle yritettiin myyda jotain. Myonnan toki, etta lankesin kiusaukseen aika moneen otteeseen. Loysin sielta myos eraan kirjan, jota olen jo jonkin aikaa yrittanyt saada kasiini (kirjan nimi on Bombay Duck Is a Fish...) Syomassa kavin kuuluisassa Cafe Leopoldissa, jossa kavin itse asiassa myos viimeksi Mumbaissa kaydessani 5 v. sitten. Sen jalkeen paikkahan oli yksi niista kohteista, jossa terroristit hyokkasivat joitakin vuosia sitten, mutta en huomannut mitaan eroa paikassa tai sen tunnelmassa, se oli edelleen taynna turisteja seka paikallisia. Ja ruoka oli hyvaa, mutta mika tarkeinta, sielta sai aivan ihanaa raikasta vesimelonimehua. Oli muuten jokseenkin jano nimittain.

Paikallisjunalla taalla olen matkustanut muutamia kertoja ja se on ihan oma maailmansa. Ruuhka-aikaan junaan nouseminen ja matkasta ehjana selviaminen on oma taitolajinsa. Itse asiassa menomatkalla aamuruuhkan aikaan paadyin lopulta sellaiseen ratkaisuun, etta hyppasin taalta Vasaista vastakkaiseen suuntaan menevaan junaan, ajoin sille kolme pysakinvalia paattarille ja jain odottamaan, etta juna lahtee takaisin pain. Nain sain hyvan istumapaikan. Paluumatkalla olin laiturilla odottamassa kun juna saapui taaskin paattarille ja yritin kylla parhaani mukaan rynnia sisaan niin, etta saisin istumapaikan, mutta en onnistunut siina. Onneksi siella oli pari erittain ystavallista ja ihanaa naista, jotka tarjosivat minulle istumapaikan. Ja kun sitten halusi jaada pois junasta, piti nousta istumapaikalta jo ennen edellista pysakkia, kuin mihin oli matkalla, ja lahtea rynnimaan ovea kohti. Samainen nuori nainen, joka oli antanut minulle istumapaikkansa, jai samalla pysakilla ja neuvoi minua miten toimia. Ja kun sitten asemalla menin alas vahan vaarassa kohtaa, han viela neuvoi ja saattoi minut riksalle. Monet intialaiset ovat aivan superystavallisia ja myos vieraanvaraisia siinakin mielessa, etta jos he nakevat, etta joku on vieras taalla, he todella haluavat auttaa. Aina toki pitaa pitaa paa kylmana, etta ei luota vaaranlaisten tyyppien "kohteliaisuuteen"..

Tanaan kavin Tanyan perheen luona lounaalla ja sain erittain herkullista paikallista ruokaa, osa tosin taisi olla myos Karnatakalaista ruokaa. Taalla Jayaprasadin ja Anithan luona (joista ensin mainittu on SCI Intian National Secretary ja jalkimmainen hanen vaimonsa) olen myos toki saanut hyvaa ruokaa, mutta se on ollut keralalaista, koska he ovat sielta kotoisin.. Joten taas tuli vahan vaihtelua.. Muutenkin olen saanut koko matkan todella hyvaa ruokaa ja ainakin tahan mennessa kaikki ne, joiden luona olen syoneet, ovat viela erikseen maininneet,etta ovat yrittaneet pitaa ruoan tulisuuden minimissa, mita mina suuresti arvostan, silla en ole tulisen ruoan ystava. Saa nahda mita seuraavaksi tapahtuu, kun suuntaain etelaan... (Hmmm.. onko tama jo melkein ruokablogi, kun joka kappaleessa on ruokajuttuja..

Pitaapa alkaa valmistautua pitkaan edessa olevaan matkaan. Seuraava paivitys Bangaloresta tai Mysoresta...

Bombay duck is a fish

Jep, taalla Mumbain ulkopuolella Vasaissa on paikka, joka on ainoa paikka maailmassa, mista saadaan kalaa nimelta Bombay duck.. Kavimme siella katsomassa kalastajakylaa tassa lahella. (Siella oli muuten kaikilla naisilla aivan ihania varikkaita asuja.)

Eli siis, oikeastaan en ole talla hetkella itse Mumbaissa, vaan vahan sen ulkopuolella Vasaissa n. 50km (?) ja puolentoista tunnin junamatkan paassa.

Ekana iltanani taalla kavimme sen kalastajakylan ohella katsomassa erasta linnoitusta/raunioita ja vierailimme eraassa lastenkodissa, jossa oli aikanaan ollut aika paljon SCI aktiviteettia, olivat tehneet siella rakennus ja kunnostustoita. Nykyaan paikka itse asiassa toimii aika hyvin, eivatka he tarvitse enaa apua. Siella on 85 eri ikaista poikaa ja heilla on siella koulu ja kunnon vapaa-ajan toimintaa. Siella oli mm. juuri saapuessamme karateharkat meneillaan.

Myohemmin illalla tapasin pari SCI Intian Maharastran paikallisryhman aktiivia ja teimmekin jotain suunnitelmia heidan kanssaan. He vetavat laksykerhoa viereisen slummin lapsille ja tiistai-iltana kavin vierailemassa heidan oppitunnillaan. Siella oli n. reilu tusina tyttoja ekasta seiskaluokkalaisiin (vahan nuorempia, kuin suomalaiset lapset niilla asteilla olisivat). Tytot olivat erittain innoissaan saadessaan vieraan kaukaisesta maasta, josta he eivat olleet koskaan ennen kuulleetkaan... Aluksi he vahan ujostelivat, mutta kohta oli jo kilpailua siita, kuka saisi esittaa minulle kysymyksia ja esittaa runoja/lauluja. Sain heilta myos pienen lahjan. SCI:lla on taalla projekti, jossa he tekevat koululaisten kanssa sanomalehdista paperikasseja ja jakavat niita vihannesmyyjlle, jotta he kayttaisivat vahemman muovipusseja. Sain sellaisessa kassissa huivin. Voin muuten sanoa, etta olin tosi otettu.

Kuulemma Vasai oli viela 90-luvulla vihrea erittain harvaan asuttu pikku keidas, mutta tata nykya Mumbai on kasvanut voimakkaasti tahan suuntaan ja tama on aika ruuhkaisa kaupunki, jossa liikennettakin riittaa.. Eilisiltainen kavely aseman laheisyydessa olevalla ostsalueella oli aikamoinen naytos ihmispaljoudesta taalla.. Toisaalta kavin eilen myos elokuvissa (katsomassa Special 26, lue: Special chabbis) ja elokuvateatteri oli ostoskeskuksessa, jossa on kolme kerrosta ja siella oli ehka viisi kauppaa... Eli lisaa kasvua selvasti odotetaan... Se ei ollut mikaan ihme, etta paivanaytoksessa arkena leffassa oli vaan n. 10 ihmista... En muuten oikein tiennyt mita olisi pitanyt ajatella siina vaiheessa, kun salin pimennyttya ensimmainen asia, mita valkokankaalla nakyi/kuului, oli Intian lippu liehumassa ja kansallislaulu kajahti soimaan... Minulla ei ollut peilia mukanani, mutta veikkaisin, etta ilmeeni oli aikamoinen sekoitus hammennysta, huvittuneisuutta ja ehka vahan jotain muutakin... Mietin ensin, etta onpa taas joku superisanmaallinen elokuva, ennen kuin tajusin, etta se siis ei ollut osa elokuvaa, vaan joku muu juttu.. Viimeksi kavin Mumbaissa leffassa viisi vuotta sitten, enka muista siella olleet tuollaista ohjelmanumeroa.

Tanaan otin aamun aika iisisti, kun vatsa meinasi haluta temppuilla... En kuitenkaan antanut moisen saada otetta minusta ja iltapaivalla lahdimme kaymaan paikassa, jossa Gandhi oli aikanaan asunut taalla pain oleskellessaan. Siella oli tietysti sailotty Gandhin huone sellaisena kun se oli ollut. Lisaksi siella oli valokuvia ja pienoismalli esityksia Gandhin elaman merkkihetkista. Tuon paikan vieressa oli Gandhikirjakauppa, jossa kavimme ja sen ylakerrassa piti majaa joku gandhilainen jarjesto, jonka edustajan kanssa juttelimme hetken siita, mita on rauha. Han ei oikein ottanut SCI:n rauhantyota oikein tosissaan. Mutta ihan vaikuttava tyyppi oli.

Huomenna on aikainen heratys, koska olen lahdossa SCI:n Maharastran ryhman aktiivien kanssa (heita muuten on vain kaksi aktiivia) eraaseen kouluun opettamaan siella lapsille sita paperipussien tekoa.. Joten hyvaa yota.

Delhista eteenpain

Tervehdys Mumbaista, jossa on ihanan aurinkoista ja lamminta Delhin ei-ihan-yhta-aurinkoisen-ja-lampiman jalkeen... Koska saavuin tanne vasta tana aamuna ja olen ehtinyt noin jotakuinkin asettautumaan (ja vahan shoppailemaan ;) ) kerron tassa paivityksesa viela vahan Delhin kuulumisia.

Perjantaina menimme kaymaan nangloi-projektissa, joka on SCI Intian vanha projekti Delhissa. Alunperin kyseessa on ollut slummikoulu, mutta nyt siihen ymparille on tullut niin paljon lisaa asutusta (ja perati metroasema) seka myos julkisia kouluja, ei tarve ko. projektille tunnu olevan ihan sita, mista se joskus oli. En tieda satuimmeko paikalle huonona paivana, kun lapsia oli paikalla niin vahan, vai mista se mahtoi johtua.. Lapset saivat apua laksyihin (kavimme paikalla aamulla ja siella oli paikalla lapsia, jotka kayvat iltakoulua). Meille esiteltiin myos taideteoksia, joita lapset olivat tehneet ja tapasimme taideopettajan. Siella oli tehty kivoja juttuja kierratetysta materiaalista (esim. vesipullot) ja seinalla oli aivan upea maalaus viidakon elaimista, jota lapset tyostavat.

Kavin perjantaina myos naapurissa olevassa Gandhi museossa, jossa oli kattava kokoelma valokuvia koko Mohandasin elaman varrelta. Kuten usein museoissa, siella jaksoi alkupaassa tutustua kaikkeen tarkasti, mutta loppua kohden tuli lahinna juostua kaikki lapi. Se oli kylla niin naapurissa, etta sinne voi joskus menna paremmalla ajalla uudestaan..

Lauantaina Manojin luo saapui hollantilainen vapaaehtoinen, jonka kanssa he ovat reissanneet viimeiset kolme kuukautta ympari Intiaa tutustumassa maattomien oikeuksistaan kaymiin taisteluihin. Oli mielenkiintoista jutella hanen kanssaan ja kuulla nakemyksia ja kokemuksia asiasta (seka saada lukuvinkkeja).

Lauantain paaohjelmanumero oli kayda ostamassa junalippu Mumbaihin. Taalla on sentaan ulkomaalaisille ja NRI:lle (Non Resident Indian, ulkointialaiset) omat lippu jonot ja tietty quota varattu juniin.. Siita huolimatta ei se lipun ostaminen Intiassa ole niin helppoa, kun voisi ehka kuvitella (jos ei esim. satu omasta kokemuksesta tietamaan, etta asiat eivat ole koskaan helppoja Intiassa). Jo heti sisaan lipunmyyntiin astuttuaan moni joutuu eksyksiin... Miksi taalla ei nayta olevan minkaanlaista jonotussysteemia, moni lansimaalainen alkaa jo etsiskella jonotusnumerolaitetta, kun eivathan nuo ihmiset muuten noin rauhallisesti vaan taalla istuisi ympari huonetta... Haha! Mutta ne ihmiset, jotka siella istukselevat, he nimenomaan jonottavat! Pitaa etsia ensimmainen vapaa penkki ja menna siihen istumaan. Sitten aina jonon liikkuessa siirrytaan seuraavaan penkkin ja sitten taas seuraavaan jne... ja tuota jatkuu pari tuntia, niin paaset vihdoin tiskille ostamaan lippua.

Mika viela minun tapauksessani meni niin, etta siihen junaan, johon halusin lipun, ei ollut tyhjia paikkoja ja se kulkee vaan kerran viikossa. No ei se mitaan, onneksi Mumbaihin kylla menee junia koko ajan. Jayaprasad (jonka luona ainakin osan Mumbain ajastani majoitun) oli kuitenkin katsonut nimenomaan sellaisen junan, joka pysantyy Vasaissa, jossa han asuu. Ja nyt jouduin tulemaan Mumbaihin asti ja sitten matkustamaan viela n. puoltoista tuntia (kuulemma, en ottanut aikaa) takaisin pohjoiseen pain. No ei se minua haittaa, mutta tuntui vahan tylsalta Jayaprasadin takia, joka oli joutunut aamuruuhkassa matkustamaan ensin Mumbain asemalle minua vastaan. Ja kylla! Olin sanonut, etta kylla mina voin tulla itsekseni paikallisjunalla, mutta luulen, etta se ei olisi sopinut intialaiseen vieraanvaraisuuteen tai johonkin... koska sanomisiani ei kuunneltu. Myonnan toki, etta minulle se oli huomattavasti helpompaa, kun en joutunut ensimmaiseksi ruveta miettimaan, etta mitenhan mina selvitan, etta miten paasen haluamaani kohteeseen.. Koska kuten jo arvaattekin, ei tuollaiset asiat taalla yleensa toimi yhta helposti kuin Euroopassa (nimim. juuri viime kuussa Amsterdamin ja Antwerpenin valia...)

Sain siis lopulta junalipun sunnuntai-iltapaivana lahtevaan Mumbaihin menevaan yojunaan. Eli sunnuntai paiva minulla oli viela aikaa Delhissa. Kavimme tutustumassa Crafts Museumiin, jossa on heimo- ja kansantaidetta kaikkialta Intiasta. Se oli kiva paikka ja varsinkin ulkona olevat osat, oli oikein miellyttava kiertaa, kun Delhissa oli ehka ensimmaista kertaa ihan oikeasti lammin. Lopulta kavimme viela syomassa Etela-Intialaista ruokaa pienessa ravintolassa.

Sitten olikin aika suunnistaa junalle... Hmmmm... Tahan mennessa olen Intiassa aina matkustanut 2. luokassa junassa, mutta en talla kertaa. Nyt matkustin 3AC luokassa (eli vahan paremmassa, sellaisessa jossa saa ruokaa ja tyynyt teeta ja viltin ja lakanan, eli oikein fiinia). Ja taytyy sanoa,etta en muista aiemmin tavanneeni yhta ikavia ihmisia intialaisissa junissa, kuin talla kertaa... Viereeni tuli istumaan pariskunta, joista se naispuolinen alkoi heti ensimmaiseksi riitelemaan minun kanssani. Hanen mielestaan minun olisi heti matkan alusta kiivettava ylapetiin (klo 16.30) koska han haluaa levata alapedissa. Selitin hanelle, etta vaikka minulla oli ylapeti varattuna, paivasaikaan paikkanumerot ovat kaikki siina alapenkilla missa istutaan, ja pedit avataan vasta normaalina nukkumaanmenoaikana. Sanoin kylla, etta han voi toki menna ylapetiin, jos haluaa levata, mutta han ei voinut menna sinne, koska siella oli liian voimakas ilmastointi (mutta mitapa valia silla, jos se minua esim. kiusaisi).. Sitten sanoin, etta han voi kylla menna minun puolestani makuuasentoon siihen penkille silta osin, mita minulta jaa yli, jos hanen miehensa sitten mahtuu johonkin. Mutta ei sekaan kelvannut. Penkki on hanen! Vastapaata istunut nainen tuli mukaan keskusteluun komppaamaan minua, etta ei toista voi pakottaa menemaan paivalla ylos, lopulta nainen vaan antoi periksi. Hupaisaa kylla, etta kyseessa oli mauritiuslainen pariskunta ja mina en ymmartanyt heidan puheestaan sanaakaan, siis en ensimmaistakaan, mutta valittamiselle on niin yleismaailmallinen aanensavy, etta tajusin kylla, etta nainen valitti IHAN KOKO AJAN. No, en antanut sen hairita itseani vaan nautin maisemista ja kirjastani.. Miehensa oli onneksi asiallisempi ja antoi minun menna lopulta keskisankyyn nukkumaan, enka joutunut yollakaan ihan hirveasti karsimaan vahvasta tuulesta.. Matkaseurana oli myos afganistanilainen mies, joka halusi ottaa minusta valokuvia, en ole ihan varma mihin tarkoitukseen... Ja annoin vahingossa luvan, koska ymmarsin vaarin, etta han haluaa minun ottavan kuvan itsestaan, han kun ei puhunut juurikaan englantia...

Ja siis, nyt olen Mumbaissa ja NAUTIN NAUTIN NAUTIN lammosta. Kavin ostamassa sandaalit ja kurtapaidan, housut ja huivin. Kohta lahdemme tutustumaan eraaseen paikalliseen projektiin..

Ensitunnelmia Delhista

Toinen paiva Intiassa ja Delhissa alkaa lahestya loppuaan... Aika iisisti olen ottanut nama pari paivaa, olin nimittain jokseenkin vasynyt ensin lentokoneessa vietetyn yon jalkeen ja kylla jai viime yonakin unet vahan vahiin. Paasin nakemaan Delhia kunnolla jo matkalla lentokentalta, kun aina valpas mina olin ehtinyt hankkia takalaisen puhelinliittyman jo lentokentalla ja metrossa istuessamme Manojille sitten soitettiin (oma liittymani ei ollut viela aktivoitunut) etta olin onnistunut unohtamaan passini sinne Airtelin tiskille. Eikun kaannyttiin takaisin, ja uudestaan lentokenttatasoiset turvatarkastukset, jotka metroon mennessa pitaa kayda lapi. Sinne saa kylla vapaasti vieda nesteita, eika laukuista tarvitse ottaa ulos mitaan, mutta toisaalta vaikkei portti-metallinpaljastin piippaisikaan tarkastetaan metroon haluavat viela manuaalisesti metallinpaljastimella. Kuulemma tuolla lentokenttalinjalla on erityisen tarkat turvakuviot, mutta on niin muillakin linjoilla. Huomenna sitten seuraava metromatka edessa, joten naen sitten... Palatessani lentokentalle, en paassyt enaa sisaan rakennukseen hakemaan passia, koska taalla vain jotkut hotellien edustajat paasevat sisalle odottamaan saapuvia matkustajia (Manoj parka joutui seisomaan ulkona viela vahan kauemmin, kun minulta oli kestanyt tulla kaikkien maahantulobyrokratioiden ja matkatavaroiden keraamisen jalkeen, koska en heti ollut tajunnut, etta odottavat joutuvat odottamaan kentan ulkopuolella). Vartija kuitenkin kavi hakemassa passini ja liittyman myynyt poika tuli viela tunnistamaan, etta olin todellakin sama ihminen, kuin passin jattanyt henkilo.

Edestakaisen metromatkan jalkeen paatimmekin sitten ottaa seuraavan poislentokentaltamatkan bussilla. Se oli toki hitaampi tapa matkustaa, mutta toisaalta naki paremmin maisemia. Todellakin, liikenneruuhkat taalla Delhissa on aikamoiset. Eteneminen on todella hidasta, kun suuri osa ajasta menee autojen, bussien, rekkojen, mopojen, riksojen vaan seistessa. Elaimista olen tahan mennessa ruuhkassa tavannut vain hevosen..

Asia mihin ainakin itse heti ensimmaisena kiinnitin huomiota taalla Delhissa oli se, etta taalla on todella vihreaa. Sen lisaksi, etta taalla on paljon puistomaisia alueita, on tosi usein teiden varsilla puita. Sita en osaa sanoa, miten paljon ne ilmaa puhdistavat. Varmaan paljon, mika tarkoittaa sita, etta ilman niita taalla tukehtuisi, koska onhan ilma taalla aika saastunutta. Kuten sanottu aika iisisti menneet nama pari paivaa. Eilen kuitenkin kavimme jo katsomassa yhta nahtavyytta, tai siis yksia raunioita - Hauz Khas nimeltaan. (Kuinka moni arvasi, etta kun kirjoitin Khas, sormeni automaattisesti kirjoittivat Khan?) Paikka oli mukava pieni keidas keskella Delhia. Siis en tieda kuinka keskella se maantieteellisesti on, mutta siis yksi niita vihreita alueita.. Paikka oli lahella SCI Intian toimistoa, jonka ovella kavimme koputtelemassa, mutta eipa siella ketaan ollut. Sita ollaankin kuulemma sulkemassa, se saattaa muuttaa jonnekin etelaan..

Lahella oli myos jarjesto What's up Bharat. Kavimme tapaamassa paria jarjeston aktiivia ja he kertoivat siita, mita he tekevat. Kyseessa on nuorisojarjesto, joka yrittaa tavoittaa intialaisia nuoria yli kaiikkien kasti- uskonto- ja muiden rajojen. Vaikka juttelimme aika lyhyesti teekupposen aarella, oli hyva ja inspiroivaa kuunnella nuoria intialaisia, jotka haluavat oikesti parantaa ymparilla olevaa tilannetta.

Myos ensimmainen katukeittio tuli testattua heti eilen illalla. Kuumia hyvia kasvismomoja (http://en.wikipedia.org/wiki/Momo_%28dumpling%29) Tanaan tuli kokeiltua gol gappaa (http://en.wikipedia.org/wiki/Panipuri) ja jalkkariksi viela dahi bhallaa... Niita loytyi Old Delhin katukeittioista. Muut ateriat olenkin syonyt taalla Manojin luona, hyvaa (ei liian mausteista) intialaista kasvisruokaa. Lukuunottamatta retkea Vanhassa Delhissa (Airtelin toimistoon, sain puhelinnumeroni siella vihdoin toimimaan) ja ruokaostoksille on tama paiva kulunut levatessa. Lounaalla taalla kavi eras vanha SCI aktiivi, jonka kanssa menemme huomenna vierailemaan eraassa projektissa (siita lisaa vierailun jalkeen) ja lueskelin kirjaa kattoterassilla auringonpaisteessa... Nain pari ekaa paivaa. Jatkoa seuraa... (samoin kun kuvia tulee myohemmin)

Matkalle lähdössä...

Aloitan tämän blogin pitämisen pian. Kerron mahdollisuuksien mukaan (lue: riippuen nettiyhteyksien äärellä viettämästäni ajasta) tässä tulevasta Intian matkastani. Matkani alkaa 5.2. sen jälkeen voi alkaa odottaa ensimmäisiä tekstejä.